Puolueet eivät kuole

Kalevi Aho pohti natsismin ja uusnatsismin syntyjä syviä (TS18.5.), Aimo Massinen puolueiden pinnallistumisesta ja kansasta irtautumisesta (TS 26.7.). Kumpaankin ongelmaan on yhteinen nimittäjä: historiallisten aatteiden, ideologioiden aallon pohja.

Julkkisfilosofit saariset, himangat, ollilat ovat tehneet filosofiasta samankaltaisen kuin kuusikymmenluvun kvasipsykologia, eli jolla pystyy antamaan vastauksen ongelmaan kun ongelmaan. Filosofia ei ole jotain yleisviisautta tai ajattelutekniikoiden opettelua, miksi se usein alennetaan, vaan myös tiedon (so. tieteen, empiirisen tutkimuksen) tulosten analysointia. Tuossa analysoinnissa on aina ollut keskeisin sisältö erilaisten eettisten ja ideologisten trendien tajuamisessa.

Ideologiat ovat eläneet läpi historian ja ammentaneet näköalansa pääosin ensin ihmisen suhteesta tietoon, sittemmin tuon tiedon osa-alueista ja näkökulmista. Poliittiset aatteet ovat noiden historiallisten näköalojen, ideologioiden julkiheijastumia yhteiskunnassa, eli toimintamalleja.

Olisi yhtä typerää ajatella, että juuri nyt tämä tiedon aikakausi katkaisisi yks kaks tuon vuosituhantisen perinteen, kuin uskoisi ylhäältä tipautetun kiven kääntyvän kulkemaan ylöspäin meidän ajattelumme voimasta. Eli kun murehdimme tiedon tai kulttuurin välittäjinä puolueiden lahoamista, tulisi meidän vastuullisina itkeä välittämämme tiedon ja kulttuurin pinnallistumista, omaa pinnallisuuttamme.

Poliitikoilta löytää harvoin filosofista ajattelua, koska jo demokratian perusperiaatteeseen kuuluu tuo imagologia. On annettava jopa mainostoimistojen avulla kuva rehellisestä, viisaasta, uskollisesta, eettisesti vahvasta ehdokkaasta, joka pyrkii sitten valheellisin keinoin noudattamaan tuota luotua kuvaa.

Tulevaisuuden ideologeilla onkin mahtava ongelma, tulisiko esim. sosialististen aatteiden olla niin totaalisia, että ne ottaisivat huomioon myös tietämisen ja todellisuuden ongelmat?

Mielenkiintoinen olisi poliittisesti kierkegaardilainen perimä: Rousseau-Tolstoi-Alkio-Virolainen-Aho, jossa tuon filosofian perusongelman (idealismi-materialismi) vastakohtana on elämys ja minkä ajattelun lähisukulaisena voitaneen pitää heideggeriläis-sartrelaista existentialismia. Tuntuu kuin nykykepu ei osaisi käyttää hyväkseen omaa ideologista perinnettään, koska tuo elämysajattelu on nykyään saamassa voimistuvaa arvonantoa ja kiinnostusta.

Entä sitten nuo yks kaks syntyvät pienehköt puoluepopulaatiot? Niiden historiallisen merkityksen sanelee jo se, että ne syntyvät poliittisten konjuktuurien voimalla ammentamatta noista historiallisista trendeistä kuin pätkän sieltä, toisen täältä.

Koska tutkimuksen luomat tiedon muruset, vaikkapa painovoimalaki tai evoluutioteoria eivät häviä törmätessään nykyajan tietoyhteiskunnan valleihin, eivät niihin voi kuoleutua myöskään historialliset ideologiat, maailmankatsomukset. Siksi eivät voi kuolla myöskään noihin perusmaailmankatsomuksiin pohjautuvat poliittiset liikkeet. Kun vaan pääsemme ohi tämän pintaliidon, huvittelutiedon, höpöhöpön. Ehkä pitäisi kehittää eräiden kulttuuritutkijoiden haaveilema uusdialogi, keskustelutapa, joka perustuisi uusien näköalojen löytämiseen, eikä toisen rökittämiseen. Mutta ehkä tuo jauhot suuhun laittaminen on tämän kilpailuyhteiskunnan oma ja olemassaoloon kuuluva välikappale.

Lopuksi säveltäjä Kalevi Aholle kysymys: Miten ilman ideologioiden ymmärtämistä pystymme tunnistamaan esim. nousevan fasismin tai yleensä fundamentalismin? Eiväthän esim. maamme kulttuuriälyköt tulenkantajat vuonna 1938 havainneet fasismia, vaikka matkustivat junalla halki Saksan, muutaman kilometrin päästä polttouuneja. Ei edes palaneen lihan haju löyhähtänyt nenään.

Arvi Auvinen
toimittaja/kirjailija/ohjaaja