Kolumni
Reijo Koski:
Savolaisessa pusikossa

Horsmat kukkivat, kesä on mennyt. Ainakin kesäloma on mennyt ja tällä menolla ovat kohta horsmatkin kukkansa kukkineet. Savossa satoi jo viime viikolla ajoittain oikein luonnonvoiman tavoin, mutta eipä tuo paljon haitannut, kun autosta maisemia katseli.

Olen jo pitkään käynyt kerran kesässä savolaismaisemissa ja joka kerran olen ihmetellyt, missä ne kehutut järvimaisemat mahtavat olla. Kartan mukaan tie kulkee ihanien järvien rantoja pitkin, mutta näin vain pusikoita. Savo on yhtä suurta pusikkoa, koivuja ja pihlajia, menet minne tahansa.

Eikö niillä ole ollenkaan vesureita tai kirveitä siellä päin? Vai haluavatko oikeat savolaiset asua siellä pusikkojensa suojissa.

Eniten minua harmittaa, että maailmankuulu luonnonnähtävyys, Punkaharjun harjumaisemakin on pahasti vesakoitumassa. Harjun laelta ei enää oikein kunnolla näe viereisille selille ja mahtavat hongat harjun kupeessa menettävät nekin osan kauneusarvoistaan, kun koivunvesat valtaavat yhä enemmän alaa.

En ymmärrä, mikä filosofia on kansallismaiseman pusikoitumisen taustalla. Ellei se sitten ole raha. Ehkäpä valtiolla tai Punkaharjun kunnalla ei ole varaa vesakonraivaushommiin.

Vai olisiko niin, että alueella muistetaan, miten jatkosodan alkaessa suuri osa Suomen hyökkäysarmeijasta ryhmitettiin juuri näihin maisemiin Putikkoon ja Kulennoisiin pöheikköjen armeliaaseen suojaan rajanylityksen lähtöasemiin. Mene ja tiedä, vaikka pusikkojen suojelu olisi perua näiltä kovilta ajoilta.

Harjulta on lyhyt matka Retrettiin, kuten suuri osa suomalaisista hyvin tietää. Siellä ovat säihkyneet tänä kesänä Henri Matissen värikkäät työt. Suuri pettymys on maalausten vähälukuisuus. Piirroksia on kohtuullisesti, mutta pelkän viivan ihailu ei tyydytä silloin, kun kysymyksessä on värinkäytön mestari.

Niukan Matisse-osaston vastapainoksi on vuosisadanvaihteen Kauniin aikakauden elävöittäjäksi koottu edustava valokuvakokoelma niin Ranskasta kuin kotimaastakin. Harvinaista herkkua.

Retretin mahtava näyttelyluolasto on valitettavasti tänä kesänä tyhjäkäynnillä. Muutama Merita Pankin kokoelmista esille kaivettu veistos tuskin erityisemmin vetoaa kehenkään. Ylivoimaisesti mitättömin näyttely, minkä näissä luolissa olen koskaan nähnyt. Olkoonkin, että veistokset olivat eturivin suomalaisilta veistäjiltä.

Nähtävästi tänä vuonna kuolleen David Hasanin tarkoituksena oli laajentaa Retretin aihepiirejä. Babar-norsun tarina varmasti uppoaa lapsiin ja kaikkiin niihin, jotka lapsuudessaan ovat norsuun tutustuneet. Babar-nuket ovat kuitenkin krääsää, joka ei tee oikeutta sadun perushahmolle.

Savossa liikkuessa ei voi olla syömättä muikkuja. Minulle tämä nautinto avautui Pieksämäellä, jossa muuten likimain kaikki mäet, järvet ja tiet ovat enemmän tai vähemmän pieksää.

Söin reta-muikkuja. Ihmettelin tarjoilijalle, että mitä se reta mahtaa tarkoittaa. Ei hän sitä tiennyt, mutta kertoi ystävällisesti, että ne on voissa paistettu ja päällä on kermakastiketta.

Sitäpä se. Olisi pitänyt arvata, ettei savolaiselta onnistu kahden peräkkäisen konsonantin lausuminen tai edes kirjoittaminen. Kreta on reta ja sillä siisti.

Se hyvä puoli Savossa ja yleensä kotimaassa matkailemisessa on, ettei joudu sellaisiin yllättäviin vaikeuksiin kuin savolainen ystäväperheeni purjeveneellä tehdyllä Tallinnan matkallaan.

Ystävät tulivat tietämättömyyttään kokemaan, ettei ihmeiden aika ole vielä ohi. Ihme oli se, että kotimaan Alkosta kalliisti ostetut purjeveneen viinakaapin täytteet muuttuivat Tallinnasta lähdön jälkeen Suomen tullin silmissä tuontiviinoiksi. Kun niitä ei ollut ihan vähän, venehän on heidän kesäkotinsa, ja kun tuliaisetkin tuli ostetuksi, oli Hangon tullissa ihmettelemistä.

Vielä toinenkin ihme tapahtui samaan syssyyn. Suomesta ostettu lonkero muuttui matkalla aperitiiviksi.

Laki on tietysti syntynyt tarpeesta ja on ihan oikea laki, mutta järjetön se silti on. Ei veneilijäkään kaikkeen osaa varautua, eikä tätäkään tietoa ylenpalttisesti ole levitetty kansalaisten keskuuteen.

Kirjoittaja Reijo Koski on Turun Sanomien artikkelitoimittaja.