Tiedotusoppia
ministeriölle

Ympäristöviranomaiset viettävät parasta aikaa vuosilomaansa. Se onkin erityisen suotavaa, sillä lomien jälkeen alkaa armoton urakka. Kesäkuun alkuun mennessä byrokraattien pöydille kertyi lähes 15000 muistutusta jo nyt surullisen kuuluisasta Natura 2000-ohjelmasta. Ympäristöministeri Pekka Haaviston lupauksen mukaisesti jokainen muistutus käydään tarkoin läpi ja muistutuksen tehneille maanomistajille kerrotaan tulos.

Joku voisi ymmärtää muistutusten ruuhkan maanomistajien etujärjestön MTK:n yllytyksen tulokseksi. Sillä varmasti onkin ollut osuutta, mutta enemmän kuin MTK:n vahvuudesta on nyt ollut kysymys viranomaisten kyvyttömyydestä. Valmistelun salailu, monet epätarkkuudet ja ennen kaikkea täydellisesti epäonnistunut tiedottaminen kadottivat ilman Naturan liidon alta. Uskon, että hanke pannaan uuteen valmisteluun, sillä hallitus ei halua rantarosvon mainetta Holkerin sinipunan tapaan.

Maanomistaminen on Suomessa arka asia. Sen vuoksi on käyty yksi sisällissota ja maata jakamalla rauhoitettiin yhteiskunta sotien jälkeen. Rajalinjauksista ja ojien peruista käydyt riidat kulkevat yhä maaseudulla perintönä sukupolvesta toiseen. Maahan liittyy pysyvämpiä arvoja kuten satunnainen lajien ja luontotyyppien kartoittaja saattaa uskoakaan.

Tämän piti olla ympäristöviranomaisten tiedossa. Onhan tätä luonnonsuojelu- ja lunastushommaakin parikymmentä vuotta harjoiteltu. Mutta kun ei. Parin vuoden ajan on metsissä ravannut monenlaista kartoitusporukkaa ilman sen kummempia tiedonantoja maiden omistajille.

Kunnes sitten huhuna viime keväällä levisi tieto, että kuntien ilmoitustauluille on nyt raapusteltu erilaisia karttoja, joiden värikoodeista ei kukaan tiedä mitään. Turha kenenkään muuten kuvitella, että tällaisena satelliittivalvonnan ja eurobyrokratian kultaisen aikana suhtauduttaisiin maiden sosialisointiin erityisen hurtilla huumorilla ja pienet kömmähdykset anteeksi antaen.

Viranomaiset ovat tyynnytelleet syntynyttä jupinaa toteamalla, että vain viisi prosenttia karttaraapustuksista on uusia kohteita. Totta onkin, että 95 prosenttia kohteista hyväksyttiin jo edellisten hyvien hallitusten aikana. Yhtä totta on se, että suurin osa on yhä toteutumatta. Eli rajaukset ovat päällä, mutta rahat suojeluun lopussa.

Maanomistajilla onkin suuri ja ilmeisen aiheellinen pelko siitä, että he lopulta maksavat suojelun kustannukset. MTK:n arvion mukaan niin sanotun täyden korvauksen periaatteen mukaisesti on tarkoitus toteuttaa vain 40 prosenttia Natura-ohjelmasta. Tämä tapahtuisi nykyisen luonnonsuojelulain perusteella. Loput rauhoitettaisiin mm. vesilain, rakennuslain, maa-aineslain tai maastoliikennelain nojalla käytännössä ilman korvauksia. Suuri huoli on myös siitä, että esimerkiksi maa- ja metsätalouden harjoittamiselle voidaan asettaa voittamattomia esteitä jo Natura-alueen läheisyydessä.

Suojelu on siis umpikujassa, jossa sen ei tarvitsisi olla. Mutta voistaisiinko suojelua hoitaa tehokkaammin muilla keinoilla kuin lunastamalla, jopa pakkolunastamalla? Eivätkö esimerkiksi pitkäaikaiset hoitosopimukset olisi juuri sitä vapaaehtoisuuteen pureutuvaa suojelua, mitä juhlapuheissa mainostetaan.

Maanomistajilla sinällään tuskin on mitään luonnonsuojelullisia arvoja vastaan. Päinvastoin maaseudun perinteisten elinkeinojen ahdinko on antanut uutta pohdittavaa ympäröivän luonnon työllistävän vaikutuksen suhteen. Myös ympäristöviranomaiset ovat todenneet, että lähempien keskustelujen jälkeen on yleensä ystävinä erottu.

Maailmaa pelastavien ympäristöviranomaisten on silti aina muistettava alkuasukkaiden tunteet ja aivan oikeutetut vaateet. Naturat ja herrojen lupaukset kun tulevat ja menevät, mutta maa pysyy.

Kirjoittaja on laitilalainen maanviljelijä.