Aurajoki kärsii melusta

Turun imago riippuu paljon siitä, mihin suuntaan ja millaisin periaattein kehitämme Auran rantoja. Tuskin kukaan oikea turkulainen on sitä mieltä, että joesta ja sen rannoista on tehtävä turistipyydys mihin hintaan tahansa. Useimmat voinevat hyväksyä periaatteen, jonka mukaan liiketoiminta ja kaupungissa asuminen voivat elää harmonisessa sopusoinnussa, jossa kaupungin omat asukkaat muodostavat sen ytimen, jota liiketoiminta ensisijaisesti palvelee. Ilman asukkaita ei nimittäin voi olla kestävällä pohjalla olevaa liiketoimintaakaan, ja onhan kaupungissa asuminen itsekin toimintaa, jossa liikkuu todella paljon rahaa.

Viime vuosina Turku on monella tapaa kehittynyt edukseen. Eurooppalaistunut, menettämättä silti vanhaa suomalaista identiteettiään, jossa on mukana jo ikiajoista ollut myös kansanvälisyyden ryyti. Turun keskeinen tunnusmerkki, sen elävä lähde on kaupungin läpi rauhallisesti ja arvokkaasti virtaava, mutta perinteiden voimaa uhkuva Aurajoki.

Jotta kaupungissa, myös joen rannoilla, voisi asua, on sen oltava kohtuullisen viihtyisää. Muutoin veroa maksavat asukkaat siirtyvät pois kaupungista, ja liiketoimintakin näivettyy.

Viihtyisyyden tärkeä, ehkä tärkein elementti on alhainen melutaso. Juuri nyt melusaasteen minimointi on maailmanlaajuinen tavoite, johon kaikki sivistyneet yhteisöt pyrkivät. Jos Aurajoen rantoja kehitetään meluisan turistirysän suuntaan, olemme väärällä tiellä.

Konkreettisesti tarkoitan joen länsirannalla, vastapäätä Suomen Joutsenta, Martinsillan kupeessa toimivaa ravintolaa. Sen ulkoterassilla soitetaan lähes joka ilta, joskus päivälläkin ns. elävää musiikkia. On musisoitu toukokuun lopulta tähän päivään. Nyt sillan kupeeseen putkahti lisäksi ohjelmateltta, josta kovaääninen vahvistinmusiikki raikuu yli puolen yön. Mikään ei estä musiikkia kuulumasta itärannan taloihin. Vahvistimista tuleva ääni tunkeutuu asuntoon, vaikka ikkunat ovat kiinni. Ja kuka nyt haluaisi pitää ne kiinni kauniina kesäpäivinä, -iltoina ja -öinä. Pahinta on illalla, kun ns. taustamelu on vaimentunut.

Kuvitelkaapa, hyvät kansalaiset, että teidät raahataan kahden, kolmen kuukauden aikana joka ilta väkisin samaan konserttiin, joka saattaa kestää iltapäivästä kello yhteen yöllä. Pakkosyötetty musiikki on terroria, jolle ne ympäristöviranomaisetkaan, jotka sattuvat töissä olemaan, eivät näy mitään mahtavan.

Poliisikaan, jolle valvonta ilmeisesti jollain tapaa kuuluu, ei muilta töiltään ehdi desibelejä mittailemaan. Eikä kysymys enää ole desibeleistä vaan siitä, onko ravintolamusiikin pakkokuunteluttaminen sittenkään ihan laillista puuhaa. Kohtuullisen viihtyisän asumisen moraalista oikeutta se joka tapauksessa rikkoo.

Risto Rönkä