Miksi viimeiset juoksijat unohdettiin

Nyt on sitten juoksut juostu, ainakin Paavo Nurmi -maratonin osalta. Mutta millä mielellä kaiken jälkeen...

Oikeastaan tämä juoksuinnostukseni alkoi naisten Kuntovitosesta 18.5., jolloin osallistuin ensimmäistä kertaa tällaiseen joukkotapahtumaan. Silloin järjestelyt sujuivat mielestäni hyvin, mitä nyt myöhemmin maaliin tulleille ei ollut enää tarjota välipalaa.

Innostuin niin, että ilmoittauduin mukaan myös Paavo Nurmi -puolimaratonille ja päätin kokeilla rajojani, sillä eläessäni pisin juoksemani matka on noin 13 kilometriä. Päivää ennen oli mahdollista osallistua noin kuuden kilometrin aamiaishölkkään. Hölkkäsin sen ja kuinka ollakaan, maaliin tullessa sai juosta ensimmäiseksi jonoon, joka oli noin 150 metriä pitkä. Siellä jonotettiin aamupalaa.

Okei, jonotin 35 minuuttia ja sain aamiaisen, mutta jotain jäin kaipaamaan, niinkuin useampi muukin jonottaneista; vesitarjoilua! Juokset hengästyneenä jonoon eikä vettä ole tarjolla missään. Tai no olihan sitä matkan puolessa välissä, josta olisi vissiin pitänyt ottaa varoiksi mukaankin. Mutta läikkyyhän sellainen matkalla...

Eikä näin huonoa järjestelyä osannut odottaa. Kuulin jälkeenpäin, että eräskin nainen melkein pyörtyi maalissa, kun ei vettä ollut saatavilla. Aviomies kaivoi omia mehuja kassista.

Seuraavana päivänä asiat olivat jo aika paljon paremmin, vettä oli mielestäni riittävästi tarjolla sekä matkalla että maalissa, mutta jokin kuitenkin jälleen reistaili.

Kaikkiin lajeihin oli laitettu aikarajaksi kuusi tuntia. Lähtö oli klo 12, joten järjestelyiden olisi pitänyt pelata klo 18 asti. Näin ei vaan ollut.

Itse olin 233:s maaliin tullut puolimaratoonari ja silloin kaikki vielä pelasi, sillä kello ei ollut edes puolta kolmea. Mutta koska halusin kannustaa viimeisiäkin juoksijoita, asetuin stadionin oven suuhun taputtamaan kellon ollessa 17.

Seisoin siinä tasan siihen asti kun näin erään juoksijan tulevan urheilupuiston portista sisään ja lähtevän aivan väärään suuntaan. Hän juoksi stadionin ylälaitaa ja ihmetteli mistä mennä, kun ei ketään ollut enää opastamassa. No, hän juoksi portaita alas ja maaliin väärältä puolelta. Juoksin portille ja opastin kaikki loput oikeaan suuntaan ja stadionille. Kello oli noin 18.10 kun viimeinen kilpailija saapui.

Näinkö siis on, ettei tällaisia tapahtumia koskaan pystytä järjestämään moitteettomasti? Ja miksi toimitsijat lähtivät pois jo paljon ennen viimeistä kilpailijaa. Ei ollut suunnan näyttäjiä enää viiden tunnin jälkeen. Tosi hyvää urheiluhenkisyyttä!

Tämä oli siis kolmas urheilutapahtuma, johon osallistuin ja jokaisessa on ollut jotain mätää. Mutta on myös annettava kiitos ensiapuryhmälle, hierojille, järjestäjille ja miksei näille suunnan näyttäjille tasan siihen asti kun jaksoitte olla opastamassa. Allekirjoittanut jatkoi teidän jälkeenne!

Jaana Syld