Naton myötä itärajamme
luonne muuttuisi suuresti

Kansanedustaja Kalevi Lamminen esitti - jälleen kerran - luopumista sotilaallisesta liittoutumattomuudesta Suomen turvallisuuspoliittiseksi perusratkaisuksi (TS 4.7.). Hän on aikaisempia puheitaan reivannut sen verran, ettei vaadi liittymistä aivan hetikohta, mutta selväksi edelleen tulee, että Lamminen pitää Nato-jäsenyyttä parempana kuin liittoutumattomuutta.

En lainkaan epäile, etteikö Lammisenkin tarkoituksena olisi Suomen turvallisuuden varmistaminen. Hänen esityksissään on kuitenkin ongelmallista se, ettei hän lainkaan pohdi, lisäisikö Nato-jäsenyys todellisuudessa Suomen ja Pohjolan turvallisuutta, ja jos lisäisi, millä tavoin.

Jos Suomen hypoteettista Nato-jäsenyyttä katsotaan yleiseurooppalaisessa kokonaisuudessa, on todettavissa ainakin se, että Naton ja Venäjän välisen vaikean vuoropuhelun käsikirjoitus ei lainkaan sisältänyt eikä sisällä sitä vaihtoehtoa, että Suomi ja Ruotsi liittyisivät sotilasliittoon. Strategiselta merkitykseltään näiden alueet ovat aivan toista luokkaa kuin nyt puheena olevien todennäköisten liittyjien: Puolan, Tsekin, Unkarin.

Kun avoimen yhteenoton vaara yleensä kasvaa sotilaallisen jännityksen lisääntyessä, mitä tapahtuisi, jos Suomi, esimerkiksi tasavallan presidentin puheella ilmoittaisi luopuvansa liittoutumattomuudesta ja hakevansa Naton jäsenyyttä. Mikä muuttuisi nykyiseen verrattuna ja mihin suuntaan?

Se ainakin muuttuisi, että Nato tulisi 1300 kilometrin rajalla Venäjän välittömäksi naapuriksi. Merkittäisiinkö tämä vain tiedoksi? Ei merkittäisi, vaan Venäjän olisi jo arvovaltasyistä reagoitava sotilaallisesti, myös muun muassa sotilaspiirien sisäisen painostuksen vuoksi.

Seurauksena olisi, että rajan luonne muuttuisi, samoin raja-alueiden, varmaan kummallakin puolella. Merkittävänä vaarana olisi ketjureaktio, joka nostaisi sotilaallista jännitystä koko Pohjolassa ja täten todellisuudessa vähentäisi turvallisuuttamme.

Sekin olisi seurauksena, että rauhanomainen lähialueyhteistyö vaikeutuisi olennaisesti enempien sotilasyksikköjen läsnäolon aiheuttamien liikkumisrajoitusten vuoksi ja varmaan muillakin tavoin. Tällöin ei voitaisi jatkaa valtavien elintasoerojen tasoittamiseen tähtäävää, muun muassa EU:n vahvasti tukemaa työtä. Tästä seuraisi myös turvallisuuden kannalta kasvavia ongelmia.

Hallitusten välisessä konferenssissa päästiin myönteisesti eteenpäin valtioiden välistä sotaa paljon todennäköisempien turvallisuusriskien hallinnassa. Nämä riskit aiheutuvat paikallisista kriiseistä, joita Balkanin lisäksi muhii muuallakin. Tällä alueella Suomi ja Ruotsi ovat olleet hyvin aktiivisia ja näin kyenneet edistämään Euroopan turvallisuutta. Ei tässä liittoutumattomuus ole ollut eikä ole mikään haitta.

Pertti Paasio