Kolumni 11.6. 1997
Ilvekset kuin veljekset

Suomi ja Ruotsi ovat naapureita ja rakkaita vihollisia. Me olemme niin samanlaisia ja kuitenkin niin erilaisia.

Kun katsomme Arlan jugurttimainoksen yksiviivaista pappaa, tuntuu kotoiselta. Niin ne siellä kuin mekin täällä.

Kun tiedämme, että suomalaissyntyinen eversti vastaa Tukholman puolustuksesta, tiedämme, että kaupunki on hyvissä käsissä.

Kun näemme tummapintaisen ruotsalaisen katkaisevan maalinauhan, mietimme tyytyväisenä, että eiväthän ne itse pysty.

Yhteinen historiamme on pitkä. Suomalaiset ovat ansiokkaasti puolustaneet emämaata pitkin ja poikin Eurooppaa.

Suomella on yhä, niin kuin on aina ollut, vankka sijansa ruotsalaisten turvallisuuspolitiikassa. Itsenäinen Suomi on ollut ja on, kuten ennen sanottiin, Pohjolaa vakauttava tekijä.

Kun tiedämme, että herroista jää muitakin jälkiä kuin tuopin jäljet, skandinaavista perimää on vuosisatojen mittaan siirretty viljalti Suomen sukuun.

Professori Kalevi Wiik sanoi tämän tieteellisemmin kertomalla(TS 29.5.), että jo kolme vuosituhatta vuotta sitten Ruotsista ja siltä suunnalta alkoivat suomengermaanien esivanhemmat siirtyä hallaisille mannuillemme.

Suomenskandinaavien esivanhemmat, jotka tulivat myös Ruotsin puolelta, ovat asuttaneet maatamme 1500 vuotta.

Lähtökohtien, ainakin fyysisten, pitäisi olla jokseenkin samat. Korpea on raivattu ja kirkasta viinaa juotu.

Kun ruotsit ovat meitä hallinneet, pitäisi meidän alamaisinakin olla samanlaisia.

Vaan vielä mitä. Me olemme erilaisia, ilmeisesti pysymmekin.

Ruotsalaista poliittista ja muutakin käyttäytymistä selittää osin sosiaalidemokraattinen kansankoti-ideologia, mutta vain osin.

Ruotsalaisille demokratia on enemmän kuin mantra. Sitä hoetaan mutta sen puolesta myös kamppaillaan.

Kaiken pitää tapahtua demokraattisesti, muuten ei ole hyvä.

Pääministeri Göran Perssonin johtamistapa on lähellä paasiolaisuutta. Lopullisen ratkaisun tekoa vitkutetaan ja annetaan porukan kypsyä todennäköiseen lopputulokseen.

Porukka saa myös matkan varrella vapaasti tuoda julki omia käsityksiään, kukaan ei lyö näpeille.

Muuten Persson on enemmän lipposlainen. Sanoa täräyttää ja käyttäytyy kuin kunnon patruuna.

Suomalaiseen perimään ei paasiolaisuus kunnolla istu. Raffua moitittiin hitaaksi ja Peppe on liian demokraattinen. Johtajan pitää olla vahva ja näyttää joukoille suunta.

Kun johtaja on päättänyt, pulina päättyy. Johtajan pitää olla johtaja eikä mikään odottaja ja katsoja.

Kokousdemokratia on Ruotsissa suosittua. Kokouksissa istutaan ja vatvotaan, vatvotaan ja istutaan.

Eräät suomalaiset, jotka ovat haikailleet demokraattisen päätöksenteon perään ja sydämestään halveksineet kabinettipäätöksiä, ovat havahtuneet Ruotsissa todellisuuteen, joka on kokoussuman takana.

Asioita valmistellaan ja veivataan, mutta - yllätys yllätys - lopputulos on johtajan haluama.

Jos porukan on vaikea niellä ratkaisua, kokouksia jatketaan, kunnes oikea lopputulos löytyy.

Kysymys on pitkälti mukademokratiasta, mutta se on niin tärkeää, että siitä halutaan pitää kiinni, vaikka monet näkevät sen läpi.

Paraikaa tehtävät Emu-ratkaisut kuvastavat hyvin maittemme poliittisten kulttuurien eroja.

Ruotsalaisuuteen kuuluu myös kirkas tietoisuus siitä, mikä on toisille hyväksi.

Aikanaan se oli kuin lähetystyötä ja Ruotsi tuli tunnetuksi maailman omanatuntona. Siitä huolimatta toisella kädellä hoidettiin menestyksellisiä asekauppoja.

Ruotsalaiset tietävät myös, että vain ruotsalainen voi Ruotsissa hyvin. Muistakin huoli pidetään, mutta vain ruotsalainen voi olla täysin rinnoin mukana.

Siksi maahanmuuttajista halutaan tehdä ruotsalaisia. Eikä värillä ole niin väliä, ruotsalainen ei toista ruotsalaista sorra.

Siksi myös ruotsinsuomalaisille on ruotsi parasta ja suomea ei tarvitse opettaa.

Niin ajattelee virallinen Ruotsi.

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomain päätoimittaja.