Pääkirjoitus 31.5.1997
Uusi kuntajakolaki lisäämään
kansanäänestyksen merkitystä

Kuntaliitokset, niiden tarve tai tarpeettomuus, ovat eräänlainen ikuisuuskeskustelun aihe Suomessa. Vuosikymmeniä on väännetty kättä pakkoliitoksien oikeutuksesta ja vapaaehtoisuudesta ainoana kysymykseen tulevana yhdistymismuotona. Vapaaehtoisuus on viime vuosina voittanut kannattajia, eikä perjantaina sisäministeri Jouni Backmanille jätetty Lohjan kaupunginjohtaja Pekka Myllyniemen johdolla valmistunut työryhmän esitys uudesta kuntajakolainsäädännöstä juuri poikkea omaksutusta käytännöstä.

Jos kuntia halutaan pakolla liittää yhteen, se voidaan työryhmän mielestä tehdä vain eduskunnan myötävaikutuksella säätämällä liitoksesta laki. Tämä on äärimmäinen keino, jonka käyttämistä edeltää moni muu vaihe.

Kansanäänestys on jo nykyisin varsin tavanomainen käytäntö kuntia yhteen liitettäessä. Kansanäänestyksen tulokseen perustuva valtuuston päätös taas halutaan pitää ensisijaisena perusteena valtioneuvoston tai sisäministeriön päätökselle kuntajaon muuttamisesta.

Kansanäänestyksen merkityksen korostuminen päätöksissä on paikallaan. Sillä kannalla on myös Suomen kuntaliitto, joka muutenkin pitää työryhmän esitystä oikeasuuntaisena.

Paljon närää ja suurta porua ovat aiheuttaneet vuosien varrella tehdyt pakkoliitokset. Aina ei ole ollut edes näyttöä siitä, että pakollisella kuntaliitoksella on ollut saavutettavissa joitakin selviä etuja.

Myllyniemen työryhmä esittää järkeen käyviä perusteita yhdistämispäätöksille. Kuntia tai niiden osia tulisi yhdistää vain silloin, kun muutos edistää palvelujen järjestämistä alueen asukkaille, parantaa alueen asukkaiden elinolosuhteita, parantaa elinkeinojen toimintamahdollisuuksia tai edistää kuntien toimintakykyä ja toiminnan taloudellisuutta.

Hyviä kriteereitä kaikki. Niiden tunnollinen noudattaminen poistaa ainakin vaaran, että kuntia yhdisteltäisiin vain pelkästään siksi, että joku kunta on pieni tai että kuntien suurta lukumäärää joka tapauksessa pitäisi vähentää.

Tuoreet tutkimukset ovatkin osoittaneet, ettei kuntien koolla välttämättä ole merkitystä niiden mahdollisuuksiin huolehtia asukkaittensa hyvinvoinnista. Sitä paitsi kuntaliitosten rinnalle on tullut monia yhteistyön muotoja, jotka vaikuttavat samaan suuntaan kuin kuntaliitoksetkin.

Lainsäädännön saattaminen ajan tasalle on kuitenkin välttämätöntä. Päävastuu kuntajaon kehittämisestä tulee olla kunnilla itsellään. Selkeät pelisäännöt ja menettelytavat lakiin kirjattuna yksinkertaistavat päätöksentekoa ja vähentävät päätösten yllätyksellisyyttä valtiokoneiston eri instansseissa. Kun osapuolina kuntaliitoksissa voivat kunnan ja kuntalaisten ohella olla sisäministeriö, valtioneuvosto tai jopa eduskunta, korostuu kunkin toimivallan määrittelyn tärkeys. Valitusoikeuden säilyttäminen lisää päätöksentekijöihin vielä Korkeimman hallinto-oikeudenkin.