LUKIJAN KOLUMNI

Eevi Raunio

Tällä hetkellä on televisiossa ja kirjaistoissa ohjelma "Opeta ikäihminen netin käyttöön". Siinä nuorempi sukupolvi opettaa Youtuben, Twitterin ja Instagramin käyttöä sekä tubettamista ynnä muita vastaavia nettitaitoja, että ihmiset pysyisivät ajan hermoilla.

En vastusta moista opetusta, mutta jotenkin vaan ärsyttää, kun ikäihmisiä opetetaan ylhäältä alaspäin ikään kuin he olisivat vähä-älyisiä.

Sanotaan, ettei ennen ole ollut näin nopeaa tiedonvälitystä. Katsoin Niskavuoren Aarne -elokuvaa ja kun siinä sentraali-Santra (loistava roolisuoritus) pääsi vauhtiin, niin kymmenessä minuutissa koko kylä tiesi Niskavuoren Aarnen käyneen yöjalassa opettajan luona. Käsivälitteisen puhelinkeskuksen hoitajat usein kuuntelivat ja kertoivat kylän juorut eteenpäin, kyllä tieto kulki. Kylän osuuskaupassa isännät kertoivat seurustelu-uutiset ja muut vieraissa käynnit.

Joskus on hauska katsella vanhoja elokuvia ja nähdä, miten silloin elettiin.

Verkossa liikkuu valeuutisia, joita esitetään siellä täytenä totena. Aina ei voi olla varma tiedon oikeellisuudesta. Toisaalta on hyvä, kun netistä löytää tietoa nopeasti.

En muistanut kukkakaalin keittoaikaa ja puhelin oli lähempänä kuin keittokirja, joten katsoin Googlesta. Netistä näkee milloin bussi tulee ja vieraassa kaupungissa voi navigaattorin mukaan suunnistaa tai etsiä lähimmän rautakaupan ja tarkistaa aukioloajat.

Olen samaa mieltä monen ihmisen kanssa siitä, ettei kaikkien tarvitse olla Twitterissä eikä kaikkia yksityisiä kuvia ja tarinoita tarvitse jakaa. Nyt puhutaan jo somepaastosta, kun moni on huomannut, miten paljon aikaa voi kulua toisten päivityksiä seuratessa. Ikävä ajan ilmiö on myös nettikiusaaminen ja someraivo.

Jos ei osta nettikaupasta, pidetään ihmistä muinaisjäännöksenä. Mutta haluan nähdä mitä ostan tai niin kuin jotkut sanovat, hypistellä mitä ostan. Samoin haluan perinteisen paperisen printtisanomalehden. Ei sähköinen tiedonvälitys ole autuaaksi tuova maailma.

Muinoin partioleirillä leikimme juoruleikkiä, siinä leikkijät istuivat ringissä ja ensimmäinen kuiskasi juorun seuraavalle, kunnes viimeinen kertoi sen ääneen. Juoru oli muuttunut paljon matkan varrella. Näin syntyvät perättömät tarinat verkossakin.

Rippikouluiän kynnyksellä vanhemmat ihmiset kiusasivat teini-ikäisiä kumppanin löytämisestä. Enoni aina muistutti meitä entisen tytön iltarukouksesta ”En toivo itselleni mitään, mutta anna äidille hyvä vävy.”

Kirjoittaja on turkulainen maalarimestari.