LUKIJAN KOLUMNI

Jorma Ahomäki                                                        

Sain kulkea omin avuin tosin lopulta keppeihin turvautuen siihen asti, kunnes täytin 85 vuotta. Sehän on ollut hohdokasta aikaa, vaikka vaimo suureksi surukseni menehtyi syöpään jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Vähitellen tilanne muuttui ja putoilin öisin sängystä. Turvaranneke tuli avuksi ja kutsuin hoitajan paikalle. Ihailin hänen teknistä osaamistaan, kun hän hento nainen sai minut takaisin sänkyyn.

Viiltävä kipu nivusissa vei minut terveyskeskukseen. Syyksi todettiin oikean lonkkanivelen paha kuluma. Yksinasuvana en halunnut leikkaukseen, jota lääkärikään ei suositellut. Turvauduttiin lääkehoitoon.

Vähitellen jouduin siirtymään rollaattoriin ja pyörätuoliin. Enää en pystynyt huolehtimaan itsestäni.

Sain paikan hoivakodissa, jossa olen viihtynyt. Tovereinani on runsaasti muistisairaita. Olen jo tottunut heidän erikoisiin kysymyksiinsä ja tapoihinsa.

Aluksi iski vahva pakokauhu ja sain hoitajilta luvan käydä keskikaupungilla tapaamassa työtoveriani. Runsaan tunnin jutustelun jälkeen palasin laitokseen pirteänä ja elämäniloisena.

Salaiset aseeni arjen harmauteen ovat lukeminen ja kirjoittaminen. Laitoksen henkilökunta hoitaa minua erinomaisesti.

Viihdyn Antti Eskolan kirjan "Vanhuus" parissa. Tampereen emeritus professori, sosiologi Eskola osaa hauskasti kuvata ikäihmisten pulmia. Jossain on jo otettu robottieläimiä vanhusten viihdyttämiseksi.

Minulle riittävät sekä suomalaiset että ulkomaalaiset hoitajat. Kabulista Afganistanista oleva mieshoitaja opetti minulle lukusanat yhdestä kymmeneen. Irakilainen naishoitaja "paketoi" jalkani erittäin huolellisesti.

Kansainvälisessä ilmapiirissä opin joka päivä uusia asioita. Miellyttävä keskustelukumppanini on 94-vuotias sotaveteraani, jonka aivot toimivat ihan kirkkaasti.

Sain nuorelta ystävältäni lahjaksi hänen kirjansa "Esseitä etiikasta". Tutkiskelen hänen artikkeliaan "Sodanvastaiset argumentit Suomessa1941–1944". Näihin asioihin liittyy ompelijatar Martta Koskisen tarina. Hänhän oli viimeinen vakaumuksensa vuoksi teloitettu vanki Suomessa.

Muistelen usein vanhempieni vanhuutta 1940-luvulla Helsingissä. He sairastivat ja kärsivät kotona ilman julkisen terveydenhoidon palveluja. Siksi he kuolivatkin jo alle kuusikymppisinä.

Heihin verrattuna minun osani on kuin lottovoittajalla nykypäivänä. Toivottavasti tämä asetelma voi jatkua kohdallani viimeiselle veräjälle.

Kiitollisuus täyttää mieleni tarkastellessani vaellustani. Eino Leinon säkeet nousevat tässä spontaanisti esiin. "Kiitos Sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä".

Kirjoittaja on kaarinalainen Turun Hurttivuoresta.