Sanomisen pakko panee kirjoittamaan

uomalaisissa on syvällä usko, että puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa, vaikka toisen sanonnan mukaan ”ei suul vallan syärä, sill puhutan kans”. Pihtaamme puhumista, varmuuden vuoksi.

Monet ulkomailla asuneet kertovat tajunneensa vasta kotiin palattuaan, kuinka varsinkin ohimenevissä kohtaamisissa tuntemattomien kanssa tyydytään enintään ynähtämään tai katsomaan pitkään, sen sijaan että sanottaisiin sopiva repliikki, esimerkiksi tervehdys, toivotus tai pyyntö.

Puoliaan suomalaiset osaavat pitää yhä paremmin ja hyvä niin, kunhan oman edun ajamisessa muistetaan kohtuus. Esimerkiksi kouluviranomaiset ovat viime vuosina saaneet ennätysmäärin valituksia ja toimenpidepyyntöjä. Myös kynnys ottaa yhteyttä opettajaan on madaltunut, useimmiten onneksi, joskus valitettavasti.

Kirjallisten kanteluiden ja tutkintapyyntöjen tekemisessä olemme väkilukuun suhteutettuna keskimääräistä aktiivisempia. Esimerkiksi EU:n oikeusasiamies sai viime vuonna suomalaisilta yksityishenkilöiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä lähes viisikymmentä valitusta. Yhdestä turkulaisesta ääriaktiivisesta etujensa perääjästä kertoi kesällä Turun Sanomatkin.

Lehtien mielipideosastot ovat olleet meillä suosiossa toista sataa vuotta. Jo pelkkä kirjoittaminen kuuluu olevan terapeuttista, vaikka tekstin panisi pöytälaatikkoon! Lähetettyjä ja julkaistujakin kirjoituksia riittää. Niiden luonne ja aiheiden kirjo on loputon yhteiskunnan asioitten erittelyistä pikaistuksissa naputeltuihin henkilökohtaisiin purkauksiin.

Vakiolaji mielipidekirjoituksia kertoo vaikeudesta elää lajitoverien kanssa. Naapureiden rasittavista tavoista, lasten ja nuorten melusta ja kotieläinten käsittelystä on helpompi kirjoittaa lehteen kuin mennä keskustelemaan.

Sopeutuminen naapurustoa laajempaankaan yhteisöön ei käy kitkatta. Toistuvia teemoja ovat herpaantuminen muiden aiheuttamaan ajanhukkaan, ärtymys omalle reviirille tunkeutumisesta ja mielipaha rauhan rikkoutumisesta kotona ja liikenteessä. Muista piittaamaton kännykkäkailotus raastaa hermoja. Käsitykset siitä, miten auton ratissa tai tavaratalojen tungoksessa pitäisi toimia, menevät pahasti ristiin.

Kuluneena kesänä on käyty kiivasta sanasotaa esimerkiksi moottoripyörien ja maastureiden melusta ja muista ympäristöhaitoista. Motoristit taas ovat todistelleet, että heille moottorin pärinä on musiikkia.

Pikavauhtia pitävät polkupyöräilijät pelästyttävät kadulla kävelijät muutaman sentin päästä ohi suhahtaessaan. Siitä, pitäisikö heidän varmuuden vuoksi soittaa kelloa ennen ohitusta, ollaan kahta mieltä. Yhtä mieltä kirjoittajat ovat siitä, että kilpapyöräily ei kuulu kaduille.

Tieliikennettä koskevien kirjoitusten kestoaiheita ovat turvavälien riittävyys ja oikea ajonopeus: kaaharit kiukuttavat, mutta matelijatkin rasittavat; riskiohittajat raivostuttavat, mutta hermoille käyvät myös perässä roikkuvat.

Ostoksilla oltaessa ottaa päähän turha hidastelu: tukitaan kärryillä käytäviä, aletaan vasta kassalla kaivaa laukkua, laukusta lompakkoa ja lompakosta rahoja. Kahvilassa kuppi kahvia maksetaan pankkikortilla, hitaasti ja hartaasti. Tai edessä oleva haluaa päästä kukkaron pohjalle kertyneistä viisi- ja kymmensenttisistä. Arrgh!

Päähän ottavat myös eri taktiikoin etuilemaan pyrkivät. Ja ne, jotka eivät osaa jonottaa pankkiautomaatille oikein, vaan tukkivat kadun. Kävelykatujen feissaritkin ovat monen mielestä etenemisesteitä.

Kiitos on helpompi ilmaista kasvokkain kuin moite. Silti olen viime aikoina ollut panevinani merkille, että entistä useammat mielipidekirjoitukset myös kiittävät joko nimeltä mainittuja tai muuten luonnehdittuja kohteita.

Näppärä ja nopea tapa antaa julkista tunnustusta ovat mielipideosaston tekstiviestit. Ja mikä mukavinta, ytimekkäät kiitosviestit toimivat uusien vastaavien virikkeinä.

Leena Kytömäki

l Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen dosentti.