Timo Soini korvattiin hetkessä

oni huokasi helpotuksesta, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ilmoitti ehdokkuudestaan eurovaaleissa. Äänestys oli pelkkä muodollisuus. Oli jo etukäteen 120-prosenttisen varmaa, että Soini rynnii Euroopan parlamenttiin huimalla äänimäärällä.

Niinpä tuosta päästiin. Sinne Soini hukkuu yli seitsemänsadan mepin massaan. Kukaan muu ei perussuomalaisissa pysty Soinia korvaamaan. Näin kulkivat ajatukset kilpailevissa puolueissa.

Politiikassa ei tunneta tyhjiötä. Kun joku, suurenkin tilan vienyt lähtee pois, tila täyttyy ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ennemmin. Soini on ollut suomalaisessa politiikassa persoona isolla Peellä. Hän puhui eduskunnassa kymmenen huonommin paperista tankkaavaan kansanedustajan edestä.

Kyse ei ollut edes määrästä. Puheet eivät olleet vennamo-kortesalmi-maratoneja vaan iskevän taitavia. Soinin puhuessa laatu oli parhaimmillaan kuin pohjalaisessa tuotteessa: Hyvää pyrittiin tekemään, mutta priimaa pakkasi tulemaan.

Soinin katoamista Brysselin mustaan aukkoon ennustaneet ovat ainakin toistaiseksi olleet oikeassa. Poissa näkyvistä, poissa mielistä. Eduskuntataloon jäänyt tyhjiö täyttyi nopeasti. Täyttäjää ei löytynyt perussuomalaisista vaan aivan jostain muualta.

Unohdetun kansan puolesta eduskunnassa puhuu nyt vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja Paavo Arhinmäki. Samalla Arhinmäki nappasi ainakin hetkeksi itselleen koko vasemmisto-opposition kellokkaan roolin. Demareille Arhinmäki näyttää olevan myrkkyä.

Perinteisesti suurimman vasemmistopuolueen puheenjohtaja on ollut myös julkisuudessa ykkönen. Eero Heinäluomalla oli vaikeutensa, mutta puhuvana päänä hän oli – ja on edelleen kuunneltu ja arvostettu. Seuraaja Jutta Urpilainen sensijaan ei ole vieläkään vakuuttanut, vaikka kuherruskuukaudet ovat jo takana.

Asioiden hallinnassa ja niiden ulos tuonnissa on puutteita. Siinä missä Arhinmäki paukuttelee kansaa kiihottaen, Urpilainen etsii yhä karismaa ilmaisulleen.

Arhinmäkeä voi syyttää populismista ja mutkien oikomisesta, mutta opposition johtajalle se kuuluu työnkuvaan.

Paavo Lipposen Sdp kamppaili menestyksekkäästi kokoomuksen ja Suomen keskustan kanssa politiikan keskikentällä. Siellä, missä ratkaistaan suurimman puolueen asema ja seuraava pääministeri. Vähitellen demarit joutuivat puolustuskannalle ja vetäytymään kohti areenan vasenta nurkkaa.

Kokoomus on jatkanut presidentin- ja eduskuntavaaleissa alkanutta vyörytystään kohti Sdp:n perinteisiä linnakkeita. Jotkut demarit puhuvat avoimesti kokoomuksen tavoitteesta syleillä Sdp, jos ei kuoliaaksi, niin ainakin puolirammaksi. Keskusta on näissä halitalkoissa mukana, mutta ei näytä keräävän pisteitä yhtä hyvin kuin kokoomus.

Porvaripuolueet ovat liikkeellä samoilla aseilla, joilla Sdp on joskus menestynyt. Sosiaalietuuksien korotus sujahtaa nykykokoomuslaisen suusta yhtä sujuvasti kuin koti ja kirkko menneiden aikojen konkarikonservatiiveilta.

Mainio esimerkki demarien joutumisesta aiempaa ahtaammalle oli valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ja Heinäluoman sanailu eduskunnan budjettikeskustelussa hallituksen sosiaalisuudesta. Pikapikaa Kataisen ministeriössä valmistui vertailu, jonka mukaan Lipposen toinen hallitus nosti kansaneläkkeitä, vähimmäispäivärahoja ja opintotukea 144 miljoonalla, mutta Vanhasen kakkonen on pistänyt 300 miljoonaa paremmaksi.

Kokoomuskin on oppinut käyttämään hallitusvaltaa sumeilematta hyväkseen. Siihen liittyy tiedollinen ylivertaisuus oppositioon verrattuna.

Kun ministeriöissä olevan tiedon ilmaherruus on hallituspuolueilla, oppositiossa korostuu entisestään kyky sivaltaa sanalla. Perussuomalaisetkin joutuvat tosissaan miettimään, milloin Timo Soini on antanut riittävän panoksen Euroopan unionin kehittämiseksi ja palaa takaisin Suomen politiikkaan.

Muuten kansa saattaa unohtaa.

Kalle Heiskanen

Kirjoittaja on Turun Sanomien päätoimittaja.