Stradivarius ei paljasta salaisuuttaan

VEIKKO VALTONEN

Viipurin menetys ja tuho alkoivat näyttää ilmeisiltä helmikuun lopussa 1940. Vihollinen oli jo osittain kaupungissa, vaikka suomalaiset pitivätkin asemansa vielä kaksi viikkoa, sodan päättymiseen asti.

Noina Viipurin viimeisinä päivinä viulutaiteilija Onni Suhonen ryhtyi pelastamaan ystävänsä Harry Wahlin ainutlaatuisen arvokasta soitinkokoelmaa. Wahl itse oli sairaalassa Porvoossa, mutta Suhonen tiesi soitinkokoelman arvon ja tunsi myös sen säilytyspaikan. Suhonen sai turvaan 33 soitinta. Loput noin 80 soittimen kokoelmasta jäivät Viipurin uusien isäntien armoille.

Yksi Suhosen pelastamista soittimista oli Antonio Stradivarin vuonna 1702 rakentama viulu. Juuri tuo samainen viulu soi Antti Tikkasen käsissä Turun musiikkijuhlilla pari viikkoa sitten.

l

Turun seudun musiikkikesä alkoi Naantalissa ja päättyi Turussa ylivertaiseen sointiin, jonka salaisuutta ei tiedä kukaan.

Se toki tiedetään, että Naantalin musiikkijuhlien taiteellinen johtaja, sellotaitelija Arto Noras ja Meta4-kvartetin Antti Tikkanen ovat alansa huippuosaajia.

Sekin tiedetään, että Arto Noraksen sellon on rakentanut Giovanni Grancino vuonna 1699 ja että Antonio Stradivari valmisti Antti Tikkasen hallussa olevan mestariteoksensa kolme vuotta myöhemmin.

Mutta miksi näissä 300 vuoden ikäisissä soittimissa on sointi, jonka tasolle ei enää ole päästy. Sitä ei tiedä kukaan. Asiaa on arvuuteltu, selvitelty ja tutkittu, ja lopulta on vain päädytty kuuntelemaan.

On vahva koulukunta, joka sanoo soinnin salaisuuden olevan italialaisten mestarien käyttämässä lakassa. Toisten mielestä salaisuus piilee puun kuivausmenetelmässä. Yksi selitys on 1600-luvun hyönteismyrkky, jolla varastoitu puu käsiteltiin.

Salaisuuden selvittämiseen on valjastettu myös uusin tekniikka. Amerikkalaiset tutkijat panivat vanhoja ja uusia viuluja New Yorkin Mount Sinain sairaalan tietokonetomografiin, jolla yleensä kuvataan ihmisten elimiä. Salaisuus ei ratkennut, mutta kuvat osoittivat, että vanhojen viulujen puuaineksen rakenne oli poikkeuksellisen tasaista.

Jotkut ovat sitä mieltä, että vanhan huippusoittimen salaisuus on yksinkertaisesti sen ikä. Soittimen muistiin on kertynyt vuosisatojen varrella kaikki musiikki, äänet ja sävyt, soittamisen ilo ja sympatia. Siksi se soi ylivertaisesti.

l

Jokaisella arvosoittimella on oma tarinansa, musiikillinen ja maallinen historiansa. Viipurilaisen Harry Wahlin omistuksessa olleen stradivariuksen tarina on yksi jännittävimmistä. Wahl ryhtyi viime vuosisadan alussa keräämään soittimia ja sai vuonna 1924 haltuunsa Stradivarin tekemän viulun, liikanimeltään iiriläinen. Viululla oli takanaan irlantilaista historiaa.

Wahlin viulu pelastui talvisodasta kuin ihmeen kaupalla, mutta ajautui sitten hänen perillistensä mukana Yhdysvaltoihin. Melkein samanlaisen ihmeen kautta viulu palasi Suomeen vuonna 1986. Ihmettä olivat avustamassa viulutaiteilija Yoshiko Arai ja professori Seppo Kimanen.

Viulu tuli vuonna 1986 myyntiin Japanissa, ja Yoshiko Arai sattui saamaan vihiä asiasta. Viulun osti nopealla päätöksellä OKO-pankki, ja soitin on edelleen Pohjola Pankin taidesäätiön omistuksessa. Yksi ympyrä stradivariuksen historiassa umpeutui, kun Onni Suhonen tunnisti yli 40 vuoden jälkeen viulun samaksi, joka aikoinaan kuului Harry Wahlin kokoelmaan.

l

Suomesta ei taida löytyä muusikkoa, joka ilman loton jättipottia pystyisi ostamaan itselleen stradivariuksen työkalukseen. Hinnat liikkuvat miljoonissa. Siksi on mainiota, että meillä on Pohjola Pankin taidesäätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Sibelius-Akatemia, joilla kullakin on yksi stradivarius ja toki myös muita korkeatasoisia soittimia.

Lahjakkailla suomalaisilla muusikoilla on hyvät mahdollisuudet saada lainaksi arvosoitin, tosin määräajaksi.

Arto Noras kiinnitti Naantalin musiikkijuhlien päätöstilaisuudessa huomiota tuohon määräaikaisuuteen. Se antaa monelle taiteilijalle mahdollisuuden huippusoittimeen, mutta se voi myös luoda vaikeita tilanteita, kun soittimesta on luovuttava.

Kulttuurirahaston soittimen sai aikanaan jopa eliniäksi, mutta nyt laina-aika on typistetty viiteen vuoteen. Tosin anomalla voi saada kaksi jatkoaikaa. Pohjola Pankin soittimilla laina-aika on enimmillään 4–5 vuotta. Se on lyhyt aika muusikon elämänmittaisella uralla.

Erinomaista toki silti on, että suomalaisilla muusikoilla on mahdollisuus käyttää Antonio Stradivarin ja hänen aikalaistensa mestariteoksia. Vielä parempaa on se, että meillä on noiden mestariteosten arvoisia muusikoita.

Kun Suomen brändiä taas rakennetaan korkean tason työryhmissä, voisi olla eduksi, että brändäyksen painopistettä siirrettäisiin urheilukentiltä aavistuksen verran konserttisalin suuntaan.

(02) 269 3416
veikko.valtonen@turunsanomat.fi

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.