Selviytyjän taakka

Viides heinäkuuta oli kaunis päivä. Helme, hiljainen etelävirolainen kirkonkylä, kylpi auringossa. Mitä nyt hiekka hieman pöllysi, kun kuorma-auto kääntyi maatalousoppilaitoksen pihaan.

Ensimmäisen laukauksen kajahdettua puista ei noussut säikähtäneitä sieppoja, sillä ne olivat lentäneet tiehensä jo karkeiden käskyäänten pelottamina. Ensimmäistä laukausta seurasivat toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs. Varmuuden vuoksi muutama lisää. Sitten hiljeni.

Sinä heinäkuun päivänä vuonna 1941 isoisäni August Keskküla ammuttiin johtamansa oppilaitoksen seinustalle. Asialla oli neuvostoliittolainen hävityspataljoona, jonka joukkue katsoi asiakseen murhata rehtorin lisäksi myös eläinlääkärin, puutarhurin ja neljä oppilasta. Syytä ei tiedä varmuudella kukaan. Ketään ei jätetty eloon kertomaan.

Nyt, kun itselläni on ikää enemmän kuin isoisälläni koskaan, olen miettinyt tuota hetkeä paljon. Kenties juuri siitä syystä minun on helppoa kuvitella se. Aseen piippu kohoaa... välähdys ja pistävä kipu lähes samaan aikaan... ja siinä kaikki. Nauha katkeaa.

Minun on aina ollut paljon vaikeampaa kuvitella, miltä on tuntunut niistä, jotka neuvostojärjestelmä päätti pakkosiirtää Siperiaan ja muualle ”suuren ja mahtavan” lakeuksiin. Miltä tuntuu, kun sinut ja perheesi raahataan yön pimeydessä kuorma-auton lavalle, siitä eläinvaunuun ja matkaan kohti itää, miehet ja naiset erikseen? Voittaako siinä tilanteessa adrenaliinin nostattama, todennäköisesti tuhoon tuomittu halu panna hanttiin vai inhimillinen elämänvietti, joka tarrautuu pienimpäänkin mahdollisuuteen selvitä ja jatkaa silloinkin, kun toivoa ei enää ole?

Onko oma kuolemamme pahin mahdollinen kohtalo? Mitä tekisimme selviytyäksemme? Kuinka alas vajoaisimme?

Muun muassa näitä kysyy Viron käytännössä ensimmäinen kyydityksistä kertova elokuva, keskiviikkona ensi-iltansa saanut Risttuules (Ristituulessa). Kyseessä on monella tapaa ilmiömäinen teos. Sen on ohjannut vasta 26-vuotias Martti Helde, lisäksi kyseessä on mustavalkoinen elokuva, jossa Helde käyttää enimmäkseen niin sanottua tableau vivant -tekniikkaa. Siinä näyttelijät ovat pysähtyneet tilannekuviin, joita hiljalleen liikkuva kamera kuvaa pakahduttavan yksityiskohtaisesti. Elokuvan alkuperäismusiikki tukee kerrontaa saumattomasti.

Risttuules on siis erittäin uskalias elokuva, jonka ensi-ilta osuu puhuttelevaan aikaan. Ukraina on helisemässä Vladimir Putinin ”uusneuvostoliittolaisuuden” kanssa, Krimin tataarit ovat – aiheestakin – peloissaan, muistellen omaa vuoden 1944 pakkosiirtoa. Paljoa ei-venäläisenä pidettävää haukutaan itärajan takana laajamittaisesti fasistiseksi...

Niinpä hämmennyin, kun satuin näkemään elokuvan trailerin salissa, jossa istui kumpaankin Viron suureen kieliryhmään – viron- ja venäjänkielisiin – kuuluvaa väkeä. Mietin väistämättä, minkälaisin tuntein vironvenäläisten pitäisi katsoa elokuvaa, jossa heidän äidinkieltään puhuvat ja venäläisen mytologian sankareina pitämät puna-armeijan sotilaat työntävät naisia ja lapsia vaunuihin kuin natsit juutalaisia konsanaan.

Nyt, paria viikkoa myöhemmin, maaliskuun 25. päivän kyyditysten 65. muistopäivän jälkeen, olen tullut päätökseen.

Toivoisin, että venäläinen vieressäni katsoisi elokuvaa ymmärtäen, etten vaadi häntä henkilökohtaisesti tilille neuvostojärjestelmän julmuuksista. Sama järjestelmähän tuhosi virolaisten lisäksi myös miljoonittain venäläisiä. Samalla toivoisin kuitenkin, että venäläinen vieressäni myös ymmärtäisi, ettei siinä työnnetä junanvaunuihin fasisteja eikä kansanvihollisia, vaan ihan tavallisia ihmisiä. Kuten äitini.

RAIN KOOLI

Kirjoittaja on Viron yleisradion toimittaja

Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.