Vuonna 2011 teimme Paavo Westerbergin ja työryhmän kanssa Turun Kaupunginteatteriin esityksen nimeltä Hiljaisuus. Tutkimme esityksessä erilaisia teatteriin liittyviä konventioita.

Yksi tutkimuksemme kohde oli alateksti: ihmisten välille syntyvä sanaton merkitysten, valtarakenteiden ja jännitteiden taso. Tutkimme sitä, millainen olisi tilanne, jossa alatekstiä ei olisi lainkaan; jossa henkilöt vain ja ainoastaan kirjaimellisesti tarkoittaisivat sitä, mitä sanovat. Päädyimme siihen, että silloin kyse olisi eräänlaisesta Teletappien keskustelusta. Vauvat eivät osaa lukea rivien välejä eivätkä tilanteita, joten heille suunnatussa televisiosarjassa hahmotkin puhuvat ääneen vain selkokielisiä havaintoja, joissa sana ja ajatus ovat yhtä suurta rautalankaa.

Kontekstillä tarkoitetaan yleisesti ottaen asiayhteyttä. Näytelmissä termi laajenee koskemaan isommin fiktiivisen henkilön maailmaa. Itse ymmärrän termin tarkoittavan laajasti sitä taustaa mitä vasten tarinaa ja sen henkilöitä katsotaan. Konteksti auttaa katsojaa ymmärtämään fiktiivistä henkilöä. Vasta kun katsoja ymmärtää olosuhteet, joissa fiktiivinen henkilö elää, hän voi ymmärtää miksi henkilö käyttäytyy erilaisissa tilanteissa niin kuin käyttäytyy; vasta silloin katsoja voi tuntea myötätuntoa fiktiivistä henkilöä kohtaan.

Havaintoni on, että viime vuosina olemme keskittyneet irrottamaan keskustelun kontekstista. Tämä on ollut jollain tapaa väistämätön kehityskulku. Vihapuheen yleistyminen on ollut mielestäni siihen yksi syy. Olemme halunneet puuttua rasistisen törkeään ja väkivaltaiseen tapaan puhua. Etniseen taustaan kohdistuvan loukkaavan sanaston jälkeen olemme kiinnittäneet huomiomme sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista koskevaan puheeseen.

Tämä kaikki on ollut tärkeää, sillä puheet ja eleet paljastavat valtarakenteita. Tasa-arvon toteutumisen kannalta on olennaista, että me tartumme sanoihin, jotka peilaavat ajattelua, joka on tasa-arvon toteutumisen esteenä.

Taannoin osuin työpaikalla tilanteeseen, missä oli alkamassa kokous, jossa oli läsnä myös pitkäaikainen miespuolinen ystäväni, joka heitti minulle tilanteesta lentosuukon. Myöhemmin sama ystävä pyysi anteeksi epäkorrektia käyttäytymistään. Olemme ystäväni kanssa tunteneet yli kaksikymmentä vuotta ja tiesin aivan varmasti, ettei hänen hyväntuulisessa eleessään ollut mitään seksististä.

Olemme kuitenkin tulleet tilanteeseen, jossa tärkeä pyrkimys tasa-arvoon on saanut meidät unohtamaan kontekstin, ja se puolestaan saa meidät epävarmoiksi siitä, miten vastapuoli tulkitsee kaikkea sanomaamme. Yksittäisiin sanoihin ja eleisiin tartutaan loukkaavina myös silloin kun niitä ei ole sellaisiksi tarkoitettu. Minä näen tämän tarkoituksenmukaisena uhriutumisena, joka ei enää edistä tasa-arvoa, vaan tekee tärkeästä tavoitteesta naurettavan.

Jos osaa lukea alatekstiä, hyvän joulun toivotuskin voi sisältää seksistisen tai vähättelevän merkityksen. Olisi sietämätön ajatus, että sydämen sivistyksen puutteen voisi peittää sillä, että osaisi vain käyttää poliittisesti korrekteja termejä. Tällöin kielestä tulisi peli, joka ei olisi suhteessa ajatteluun. Tällöin meistä aikuisista ihmisistä tulisi eräänlaisia Teletappeja, jotka kieltäytyvät lukemasta kontekstia ja tilannetta, kaikkea sitä sanatonta merkitystasoa, joka todellisuudessa on kommunikaation ytimessä.

Kirjoittaja on Turun Kaupunginteatterin dramaturgi.