Homoilua, taas kerran

Esko Valtaoja
Esko Valtaoja

iime keskiviikkona olin piispa Juha Pihkalan kanssa Maarit Tastulan jututettavana tv-studiolla. Olin autuaan tietämätön siitä, että edellisenä iltana oli juuri käyty Suuri Homokeskustelu, jonka seurauksena parikymmentätuhatta ihmistä on nyt eronnut kirkosta.

Tuoreessa kirjeenvaihdossamme olin nimittänyt ”iljetyksiksi” juuri homoillassa kuultujen kaltaisia ihmisiä. Juha paheksui tätä ja sanoi, että jos leimaamme jonkun iljetykseksi, ei enää ole mahdollista keskustella hänen kanssaan. Olin eri mieltä ja sanoin, että johonkin täytyy vetää raja. Vaikka kuinka kannatan keskustelua ja sillanrakennusta, on pahuutta, jota ei tarvitse sietää eikä edes yrittää ymmärtää.

Hätääntyneet kirkon edustajat ovat vedonneet siihen, että puheenjohtaja Päivi Räsänen ja piispa Matti Repo eivät edusta koko kirkkoa, ja että parhaiten homojen asemaa parannetaan vaikuttamalla kirkon sisällä. On tietysti totta, että kristillisdemokraattien suhde kristillisyyteen on suunnilleen sama kuin kansandemokraattien suhde demokratiaan. Totta on sekin, että kirkon sisältä löytyy runsaasti myös homomyönteistä suhtautumista, piispoja myöten.

Mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on siitä, kuinka kukaan ajatteleva ihminen voi enää samaistua yhteisöön, joka väittää olevansa rakkauden asialla ja samalla sallii pahuuden lietsonnan omassa piirissään.

Päivi Räsänen on puolustautunut sanomalla, että hänellä on uskonnonvapauden antama oikeus sanoa mielipiteensä. Saman vapauden nimissä minäkin sanon sitten omani. Puheenjohtaja Räsänen pitäisi saada eheyttämishoitoon, jonka jälkeen hänet pitäisi panna elämään avioliitossa toisen naisen kanssa. Syytä olisi myös pohtia, voivatko hänen lapsensa kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi nykyisessä perheessään.

Kirkko sai lisää armonaikaa, kun tiukassa vaalissa arkkipiispaksi valittiin Kari Mäkinen puistattavan vanhoillisen Miikka Ruokasen sijaan. Mutta riittääkö se? Kirkko niittää nyt sitä mitä se on kauan kylvänyt. Niin naisten kuin homojenkin kohdalla on vetkuteltu vuosikymmenestä toiseen, koetettu katsoa muualle, vedottu siihen, että kyseessä on ”vaikea ja herkkä” asia, käyty viivytystaistelua, jossa annetaan perään aina vain välttämätön minimi, ja kerta toisensa jälkeen haudattu asiat komiteoihin ja muutaman vuoden kuluttua kokoontuviin elimiin.

Kirkon tragedia tiivistyy arkkipiispa Kari Mäkisen perjantaisessa tiedotteessa, jossa hän kertoo olevansa hämmentynyt, että ihmiset eroavat kirkosta homoseksuaalisuuteen liittyvien kysymysten takia. ”Juuri nyt on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta, toisia kunnioittaen ja kuunnellen.”

Ei, niin ei ole. Se aika oli ja meni jo kauan aikaa sitten. En kehtaisi enää katsoa homo- ja lesboystäviäni silmiin, jos todella alkaisin ”käydä keskustelua” homoseksuaalisuudesta Päivi Räsäsen kaltaisia ihmisiä ”kunnioittaen ja kuunnellen”. Nyt eletään vuotta 2010 ja kaikki ajattelevat, lähimmäistään rakastavat ihmiset ovat sen keskustelun jo aikapäiviä sitten käyneet.

Jaetaan kirkko kahtia, kirkkoon jonka ylimpänä johtonuorana on rakkauden kaksoiskäsky (Matt. 22:34-40) ja kirkkoon, joka yli kaiken pitää kiinni Raamatun sanan omasta mielestään kirjaimellisesta tulkinnasta. Katsotaan sitten, kumpi tuottaa niitä Jeesuksen peräänkuuluttamia hyviä hedelmiä. Itse asiassa tällainen jako on jo tapahtumassa, päätellen siitä, kuinka suuri määrä kristittyjä kuluneella viikollakin on kirkosta eronnut.

Esko Valtaoja

Kirjoittaja on avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa.

”Kirkko niittää nyt sitä mitä se on kauan kylvänyt.”