Iloisesti liikkeelle – kukin kuntonsa mukaan!

Leena Kytömäki
Leena Kytömäki

ilmiin on lyhyessä ajassa osunut pari liikuntapedagogiikan väitösuutista. Ensimmäisessä väittelijä oli kehittänyt liikunnanopettajien koulutukseen kursseja, joiden tavoite oli oppia ilmaisemaan ja tunnistamaan tunteita: Kun opettaja huomaa ja ymmärtää liikkumista estäviä tunteita, oppilas vapautuu harjoittelemaan. Tunne-esteiden poistaminen lisää liikuntaa ja synnyttää hyviä kokemuksia ja muistoja.

Toinen tutkija kehitti opiskelijoita ottamaan huomioon myös passiiviset ja taidoiltaan heikot oppilaat käyttämällä muun muassa video- ja tarkkailupalautetta. Tulos oli, että mitä paremmin opettaja katsoi asioita oppilaan kannalta, sitä paremmin opetus onnistui.

Tammikuun lopulla tarkastetun sosiaalipsykologian väitöstutkimuksen mukaan oppilaan sukupuoli ja ennen muuta perheen varallisuus heijastuvat oppilaan menestymiseen ja viihtymiseen liikuntatunneilla.

Eikö liikunnanopetus olekaan omasta kouluajastani ratkaisevasti muuttunut? Oliko tyttärilleni vain sattunut mukavat opettajat? Niin tai näin, hyvä, että opetusta tutkitaan ja autetaan näin kouluttamaan innostavia opettajia.

Yksittäisiä loistavia opettajia on ollut maailman sivu. Yhdessä Sylvi Saimon ja 28 miehen kanssa urheiluvaikuttajien kunniagalleriaan, Suomen Hall of Fameen (tietysti englanniksi!) valittu Elin ”Mamma” Kallio puhui jo 1800-luvulla vapaan, luonnollisen ja leikinomaisen voimistelun sekä monia urheilulajeja sisältävän muun liikunnan puolesta.

Koululiikunnan arki saattoi silti olla ankea muillekin kuin minulle, pullealle lukutoukalle. Luistelemista rakastin ja kesät uin ja kirmasin kavereitten kanssa. Mutta koulussa otti koville: telinevoimistelu tai köyttä pitkin silppaaminen ei onnistunut, hiihtokilpailuissa olin viimeinen, samoin aina joukkueita valittaessa.

Keskikoulussa opettaja oli mukava, mutta toimi ajan tapaan, komensi tamburiinin tahdissa: marssia ympäri salia peräkkäin, parijonossa, nelijonossa, kuin armeijassa. Sitten telineille! Ulkona pelattiin pesäpalloa tai hiihdettiin, maalla kun oltiin.

Kauppalan lukiossa maikka katsoi kaikkia, erityisesti meitä maalta siirtyneitä, nenänvarttaan pitkin. Korkeushypyssä meidät maalaiset käskettiin metsään hyppimään kantojen yli, pois tieltä: olematon tekniikkamme tökki.

Opiskeluaikanani 1960-luvulla liikunta oli harvojen harrastus, toisin kuin nyt. Onneksi elämäntoverini, Pohjanmaan poika, maanitteli hölkkäämään: ”Juokse kaksi sähkötolpan väliä!” Minä juoksin. Ja sitten kolme, neljä... pian jo kilometrejä!

Eivät miehenkään muistot koululiikunnasta silti kaksisia ole. Voimistelua opetti eräs kapteeni evp. Tunnin aluksi hän saattoi ilmoittaa: – Perälän lenkki! Ja pojat taivalsivat monoissa tai saappaissa viitisen kilometriä maantietä. Opettaja odotti koululla. Monen liikuntaharrastus säilyi silti, kun muuta ei kirjaston lisäksi ollut kuin urheilukenttä.

Nyt liikunta on trendikkäämpää kuin koskaan. Kaikki etuoikeutetut eli liikkumaan kykenevät eivät sitä kuitenkaan vielä tai enää harrasta. Sepelvaltimotaudin riskejä tutkinut Jorma Viikari on huolissaan siitä, että osa lapsista ja nuorista syö epäterveellisesti ja liikkuu liian vähän. Emeritusprofessori Ilkka Vuori on huolissaan vanhojen ihmisten sohvaperunoitumisesta: iäkkäänäkin aloitettu liikunta voisi ehkäistä monia sairauksia.

Nummenpakan naisten kelpaa: meillä on ikään, kokoon ja kykyihin katsomatta Turun Jyryn jumpat, joihin itsekin jäin koukkuun kauan sitten. Hauskempaa liikuntaa on vaikea kuvitella!

Leena Kytömäki

Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen dosentti.

”Nyt liikunta on trendikkäämpää kuin koskaan. Kaikki etuoikeutetut eli liikkumaan kykenevät eivät sitä kuitenkaan vielä tai enää harrasta.”