Tuloeroja ja muuta kannustavaa

Juhani Heimonen
Juhani Heimonen

äsityksemme myöhäiskeskiajasta ei ole kaksinen. Sitä ovat muokanneet hollantilaisen Johan Huizingan kaltaiset historioitsijat, joiden kuvaukset 1200 – 1500 -lukujen Euroopasta ovat sangen ankeita.

Huizinga luonnehtii kirjassaan Keskiajan syksy aikakaudelle tyypillistä mielenlaatua. Kiertelevät saarnamiehet kulkivat kylästä kylään julistamassa tuomiota ylellisen elämän synnille.

Ja tarkoitus oli saavutettu, kun syyllisyyden ja helvetin pelon ahdistamat rikkaat ryhtyivät polttamaan kalleuksiaan rovioilla.

Yhteiskunnan, politiikan ja ihmisten välisten suhteiden liikkeelle paneva voima olivat kielteiset tunteet ja motiivit: kostonhimo, kateus, viha ja vahingoittamisen halu.

Vallitsevan mentaliteetin ruumiillistumana Huizinga esittelee erään naisen.

Hupakko teki itsemurhan silkasta kiukusta kuultuaan, että joku jonka paikka hänen mielestään oli vankilassa, oli päästetty vapaalle jalalle.

Myöhäiskeskiajalle tyypillisestä epäsuopeudesta ei ole niinkään pitkä matka oman aikamme Eurooppaan ja Suomeen.

Teologi ja yhteiskuntatieteilijä Terho Pursiainen kertoo kuulleensa syksyllä 1994, miten EU:n jäsenyyttä kannattanut palkansaaja perusteli kantaansa. Tämä päätti äänestää puolesta, jotta saisi ainakin toisen henkilöauton pois maajussin pihalta.

Äänestäjän pontimena oli niin sanottu venäläinen kateus. Amerikkalaisittain kateellinen olisi äänestänyt samoin pystyäkseen hankkimaan itselleen kaksi ajokkia, mieluummin kolme.

Jälkimmäinen ei ole oikeastaan kateutta lainkaan, vaan emulaatiota eli jäljittelyä. Se kannustaa ihmistä pyrkimään positiivisiin päämääriin, kun taas venäläinen kateus ajaa itsetarkoitukselliseen tuhoamiseen.

Ilmankos kateelliset saivat Immanuel Kantilta vähemmän mairittelevan arvonimen, ihmiskunnan viholliset.

Hallitus vastasi eilen opposition välikysymykseen puolustamalla tekojaan suhteellisen köyhyyden vähentämiseksi.

Suhteellisella köyhyydellä viitataan kansalaisiin, jotka ovat muuta väestöä huonommassa sosiaalis-taloudellisessa asemassa.

Vertailun maamerkkinä käytetään köyhyysrajaa, joka on sovittu kulkevaksi 40 prosentissa mediaanitulosta.

Tilastolliseen keskilukuun sidottu määrittely tarkoittaa käytännössä sitä, että köyhät ovat aina keskuudessamme olipa yhteiskunnan varaus millainen tahansa.

Ikävä kyllä, suhteellisen köyhyyden käsite tarjoaa mahdollisuuden myös keskiaikaiseen epäsuopeuteen. Konsti on yksinkertainen: kurjistetaan niiden tilannetta, joihin köyhiä verrataan.

Näin taisi 1990-luvun laman syövereissä päästä käymään. Ei tarkoituksella, vaan Esko Ahon hallituksen estelyistä huolimatta.

Ansionsa siis Ahollakin. Hänen valtakaudellaan suhteellinen köyhyys Suomessa helpotti ja tuloerot supistuivat.

Pieni hinta tosin jouduttiin maksamaan. Bruttokansantuote romahti, pankkijärjestelmä melkein kaatui ja työttömyys huiteli puolessa miljoonassa.

Lieneekö oppositiolla kaiho Ahon aikoihin, kun sen vaatii välikysymyksessä hallitusta pysäyttämään tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvun.

Ei ole sattumaa, että tuloista ja tasa-arvosta puhutaan samaan hengenvetoon.

Eikä uutta, että näin verhotaan kateuden ryydittämät pyrkimykset, jotka todellisuudessa murentavat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja huono-osaisten asemaa.

Kuten Pursiainen huomauttaa, tuloerojen säilyttäminen tehokkaina on hyvinvointiyhteiskunnan perusehto.

Ne muodostavat vahvan kannustinjärjestelmän, joka houkuttelee lahjakkaita, osaavia ja eteenpäin pyrkiviä ihmisiä puurtamaan ja ansaitsemaan.

Heidän tulojaan verottamalla kootaan rahaa tulonsiirtoihin niiden hyväksi, jotka eivät syystä tai toisesta itse pysty huolehtimaan toimeentulostaan.

Juhani Heimonen

Kirjoittaja on Turun Sanomien pääkirjoitus-
ja artikkelitoimituksen päällikkö.