Raattamaan vaikutuksesta lestadiolaisuus vakiintui kirkon sisäiseksi herätysliikkeeksi

Lestadiolaisuutta voisi kutsua myös raattamaalaisuudeksi

Lars Levi Laestadius
Lars Levi Laestadius

Nykylestadiolaisuutta on vaikea ymmärtää pelkästään Lars Levi Laestadiuksesta (1800–1861) käsin. Tarvitaan myös lestadiolaisuuden merkittävimmäksi mainitun maallikkosaarnaajan, Juhani Raattamaan (1811–1899), tuntemista. Onkin sanottu yhtä perustelluksi kutsua Suomen suurinta herätysliikettä ”raattamaalaisuudeksi” kuin lestadiolaisuudeksi.

Rovasti Laestadius oli Johannes Kastajan kaltainen parannussaarnaaja, jonka tulisieluisen julistuksen alla paatuneet juomaritkin heräsivät ja joutuivat omantunnontuskiin. Tällöin lempeän Juhani Raattamaan lahjoille tuli käyttöä. Raattamaa tunsi kutsumuksekseen sitoa hengellisesti haavoitettuja, lohduttaa murheellisia ja nostaa Jumalan armolupauksilla heränneet heidän tuskastaan. Laestadiuksen kerrotaankin kehotelleen sielunhoitoa kaivanneita: ”Menkää koulu-Jussin tykö!”.

Aisapari Laestadius-Raattamaa toteutti kuolemaansa asti hengellistä kutsumustaan, apostoli Paavalin kirjeissä ja Martti Lutherin postilloissa esitettyä vanhurskautusoppia, jonka mukaan ihmisen tuli ensin saada synnintunto eli tietoisuus ja hätä omasta pahuudestaan. Tällöin hänen sydämensä oli valmis ottamaan vastaan evankeliumin eli armovakuutuksen, että Kristus on kuollut hänenkin syntiensä vuoksi ja ansainnut hänelle iankaikkisen elämän.

Armovakuutus
Jeesuksen omilta

Raattamaan ja Laestadiuksen erilaiset persoonat eivät aiheuttaneet jännitystä miesten välille, vaan he katsoivat kumpikin omalla lahjallaan täydentävänsä toistensa työtä. Aikalaisten mukaan he pysyivät loppuun asti kiinteässä rakkaudessa ja esimerkkinä nykyisillekin saarnaajille.

Myös Laestadius lohdutti synnintuskaisia lappalaissieluja armahtavin sanoin ja vastaavasti Raattamaa nuhteli kansaa viinanjuonnista ja kehotti heitä parannukseen. Laestadiuksen ja Raattamaan yhteisen käsityksen mukaan Kristusta ei voinut löytää uudestisyntymättömän ihmisen omasta sydämestä, vaan armovakuutus oli kuultava suoraan Jeesuksen omilta – niiltä ihmisiltä, jotka olivat jo vanhurskaita.

Hyvän paimenen äänen saattoi kuulla ”Jumalan seurakunnasta”, joka koostui Jeesukseen ”elävästi ja oikealla tavalla” uskovista. Jumalan seurakunnan ymmärrettiin olevan, kuten nykyisessäkin lestadiolaisuudessa, yksimielinen ja jakamaton joukko, jossa ei ollut puolueita tai hajaannuksia. Jumalan seurakunnan kanssa eri tavoin uskoneet eivät olleet ”samasta lammashuoneesta”.

Tiettävästi juuri Raattamaa käytti ensimmäistä kertaa lestadiolaisuuteen vakiintunutta synninpäästön sanamuotoa ”Jeesuksen nimessä ja veressä on kaikki synnit anteeksi”. Toisaalta synninpäästön voiman ei katsottu riippuvan juuri tästä sanamuodosta, vaan siitä, että sen julistaja oli oikealla tavalla ”uskomassa”. Vastaavasti samoin sanoinkin saarnannut katsottiin ”armonvarkaaksi”, ellei hän uskonut kuten Jumalan seurakunnassa uskottiin.

Raattamaa ja Laestadius olivat vakuuttuneita, että pieni lapsi – kastamatonkin – oli vanhurskas Jeesuksen lunastustyön kautta. Kaste oli armoliitto, jossa seurakuntayhteys vahvistettiin. Jokaisen, joka oli langennut kasteen armoliitosta, oli tehtävä parannus.

”Ei juomari peri
Jumalan valtakuntaa”

Nuoruutensa päivinä Raattamaa oli melankolinen ja etsi lohtua viinapullosta. Päihtyminen ei tuonut Kaaresuvannossa kasvaneelle nuorukaiselle aitoa iloa, ja hänen huomattiin kärsivän ankaria tunnontuskia. Vasta Laestadiuksen saarnat piristivät Raattamaata 1846. Hän halusi uskoa kuten rovasti.

Vastaavanlaisen kääntymyskokemuksen Laestadius itse oli saanut keskusteltuaan Lapin lukijaisliikettä edustaneen Milla Clemensdotterin kanssa 1844.

Raattamaata ja Laestadiusta sitoi yhteen taistelu juoppoutta vastaan. Niin Raattamaa kuin Laestadiuskin olivat vakuuttuneet, että viina vieroittaa ihmisen Jumalasta. Heidän mielestään oikea suhtautuminen alkoholiin oli ehdoton raittius, koska heidän käsityksensä mukaan viina ja Pyhä Henki eivät viihtyneet samassa ruumiissa: ”Ei juomari peri Jumalan valtakuntaa”. Raattamaan ja Laestadiuksen vaikuttamina monet kapakoitsijat laskivat viinavarastonsa maahan.

Vielä Lars Levi Laestadiuksen eläessä Juhani Raattamaa vakiinnutti asemansa lestadiolaisten lähetyskoulujen johtajana. Hän oli rovastin läheisin työtoveri, jonka tämä oli itse kouluttanut ja jota tämä arvosti. Laestadius ihaili Raattamaan nopeaa oivalluskykyä ja ilmiömäisiä opetustaitoja.

Raattamaa osasi puhua niin helppotajuisesti, että pienet lapsetkin pysyivät opetuksessa mukana. Sama opetus kelpasi myös vanhemmille, joita tuli sankoin joukoin Raattamaata kuuntelemaan. Raattamaan lähetyskoulu tuli tärkeimmäksi kanavaksi lestadiolaisuuden leviämisessä. Se myös määräsi, että herätysliikkeen keskeisimmäksi alueeksi tuli Pohjois-Ruotsi ja Lappi.

Raattamaa piti
liikkeen koossa

Laestadiuksen kuoltua 1861 Raattamaalle lankesi muihin lestadiolaisiin nähden seurakunnan vanhimman asema. Raattamaa itse varoi nostamasta persoonaansa muiden yläpuolelle, vaikka toisaalta hänen kirjoituksistaan heijastuu tietoisuus omasta vanhimman asemasta.

Raattamaalla oli vanhemmiten hyvät suhteet kirkkoon. Hänen kanssaan keskustelleet papit vakuuttuivat, ettei lestadiolaisuudessa opetettu väärin. Sopuisan Raattamaan uskotaan vaikuttaneen siihen, että lestadiolaisuus vakiintui kirkon sisäiseksi herätysliikkeeksi.

Raattamaan auktoriteettia ei laajemmin kyseenalaistettu, ja tehokkaaksi aseeksi herätysliikkeen sisäisessä valtataistelussa 1800-luvun lopulla tuli häneen vetoaminen.

Esimerkiksi esikoislestadiolaiset tulkitsivat Raattamaan luovuttaneen 1897 heidän haltuunsa kaikki lestadiolaisseurakunnat, mikä ei historiallisesti kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä. Lestadiolaisuuden sisäisistä riidoista huolimatta Raattamaan holhoava hahmo piti herätysliikettä koossa 1800-luvun loppuun asti.

Raattamaan keskeisimpiä kehotuksia
lestadiolaissaarnaajille olikin: ”Valvokoot aina vartijat Siionissa, että Herran lauma pysyisi koossa”. Vasta Juhani Raattamaan kuoltua lestadiolaisten sisäinen valtataistelu kärjistyi, minkä seurauksena oli suuri hajaannus. Rakastetun opettajan ja sielunhoitajan kansansuosiosta kertoo, että hänen hautajaissaattonsa oli kaksi kilometriä pitkä.

Nykylestadiolaisuus armonsanomineen ja saarnavirkoineen henkilöityy jopa paremmin Raattamaan kuin Laestadiuksen persoonassa.

Kirjoittaja opiskelee teologiaa Joensuun yliopistossa ja on perehtynyt erityisesti lestadiolaisuuden historiaan.

TUOMAS KOMULAINEN