Luis Tejada Chacón

Espanjassa järjestettiin sunnuntaina parlamenttivaalit. Kataloniassa ensimmäisenä puolueena on ERC (Ezquerra Republicana) ja toisena Katalonian sosialistinen puolue PSC.

Itsenäisyysmielisten puolueiden kokonaisäänimäärä on 1,42 miljoonaa ja itsenäisyyttä kannattamattomien puolueiden 1,8 miljoonaa. Prosenttilukuina tämä tarkoittaa 42,4 prosenttia itsenäisyyttä kannattaville puolueille ja 57 prosenttia itsenäisyyttä vastustaville.

Jakauma itsenäisyyttä kannattavien ja sitä vastustavien puolueiden välillä on sama kuin edellisissä 29 vaaleissa viimeisten neljänkymmenen demokratian vuoden aikana. Niissä kansallismieliset puolueet – aiemmin autonomiaa kannattavat, tänä päivänä itsenäisyyttä kannattavat – eivät ole saavuttaneet enemmistöä yksissäkään vaaleissa. Se, että heillä on nyt lievä enemmistö parlamentissa johtuu siitä, että Espanjan vaalitapa painottaa enemmän maaseudun kuin kaupunkien asukkaiden ääniä.

Monet toimittajat, poliitikot ja suomalaiset ystävät kysyvät minulta tulevaisuudesta. Miten päästä ulos tästä tukkeutuneesta tilanteesta? Sanon heille, että autonomia ei ole perustuslakimme mukaan suljettu kysymys, vaan avoin prosessi, jossa aluehallinnoille voidaan lisätä toimivaltaa.

On hyvä muistaa Katalonian erittäin laaja toimivalta. Katalonian aluehallinnon ja parlamentin toimivallasta mainitsemisen arvoista ovat ainakin seuraavat: sataprosenttisesti terveydenhuolto sekä perus-, toisen asteen ja korkea-asteen koulutusjärjestelmä, oma poliisi, Katalonian oma, vahva julkinen televisio. Lisäksi esimerkiksi ainoa opetuskieli Katalonian peruskouluissa tällä hetkellä on katalaani, vaikka äidinkielenään espanjaa puhuu 50 prosenttia koko alueen väestöstä ja Barcelonassa 65 prosenttia.

Miten Katalonia on saavuttanut niin laajan toimivallan aluehallinnolleen, vaikka kansallismielisyys ei ole saavuttanut enemmistöä äänestyksissä, ei kielellisesti tai väestöllisesti?

Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen ja tärkein on se, että autonomia ei ole keskushallinnon ”myönnytys”, vaan keskeinen, Espanjan rakenteellinen edellytys, joka tunnustetaan sellaisenaan perustuslain toisessa artiklassa.

Samainen artikla määrittää myös, että kansallinen suvereniteetti kuuluu Espanjan kansalle. ”Madrid” ei anna toimivaltaa tai valtaosuuksia. Jotta tätä artiklaa voitaisiin muuttaa, eli ”koko” Espanjan kansan suvereniteetti tai sen alueiden oikeus autonomiaan, tarvitaan kaksi kolmasosaa äänistä parlamentissa, huoneiden hajottaminen, kaksi kolmasosaa uudessa parlamentissa ja voitto kansanäänestyksessä. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei Espanjan kansan suvereniteetti eikä oikeus autonomiaan tule katomaan. Niin vaikeaa on saavuttaa nuo enemmistöt.

Toinen syy on, että monien vuosien ajan katalonialaiset puolueet perustivat Katalonian hallinnon neuvottelevalle ja eheyttävälle hengelle, jota johti vilpittömyys. Kansallismieliset keskittyivät rakentamaan Kataloniaa, johon muualta Espanjasta 1800–1900 -luvuilla muuttaneet kansalaiset integroituisivat. ”Katalonialainen on se, joka asuu ja työskentelee Kataloniassa,” he sanoivat. Tämä integratiivinen ideologia nimettiin ”katalanismiksi”. Tällaista katalanismia itsenäisyysmieliset nyt väheksyvät.

Ei-kansallismieliset puolueet puolestaan hyväksyivät auliisti, että alueella vallitsisi niin katalonialainen kulttuuri kuin katalaanin kieli. Erityisesti siksi, etteivät he eikä muu Espanja nähneet katalanismia vastakkaisena espanjalaiselle kulttuurille vaan oleellisena osana Espanjaa.

Tuon yhdessä elämisen hengen itsenäisyysmieliset ovat nyt karkeasti rikkoneet. Huolestuttavinta on väkivaltaisen vähemmistön nousu tähän asti pääosin rauhanomaisten kansallismielisten keskuudesta.

Katalonian tulevaisuus ei kulje sellaisten liikkeiden kautta kuin ”Katalonian Tasavallan Puolesta” tai ”Demokraattinen tsunami” tai tulipalojen, lentokentän valtauksen tai rautateiden katkaisemisen kautta. Se ei kulje äärikansallisten nuorten harjoittaman tai väkivaltaisen aktivismin kautta.

Tulevaisuus kulkee sen kautta, että palataan Katalonian perinteiseen, neuvottelevaan ja sopimuksia tekevään kulttuuriin. Tämä tapahtuu ensisijaisesti silloin, kun katalonialaiset itsenäisyysmieliset lopettavat Katalonian toisen puolen huomiotta jättämisen ja palaavat yrittämään dialogia ja integraatiota oman kansallisuutensa sisällä.

Kirjoittaja on Espanjan Suomen suurlähettiläs.