Vaalijärjestelmän muuttaminen poliittista kädenvääntöä

TS/Marttiina Sairanen<br />Vaalijärjestelmän uudistamista pohtinut Vaalialuetoimikunta katsoo mietinnössään, että koko maa tulisi olla yhtenä vaalialueena ja koko maassa saatujen äänimäärien perusteella jaettaisiin myös kansanedustajapaikat.
TS/Marttiina Sairanen
Vaalijärjestelmän uudistamista pohtinut Vaalialuetoimikunta katsoo mietinnössään, että koko maa tulisi olla yhtenä vaalialueena ja koko maassa saatujen äänimäärien perusteella jaettaisiin myös kansanedustajapaikat.

Olin asiantuntijajäsenenä Lauri Tarastin johtamassa Vaalialuetoimikunnassa, joka pohti Suomen vaalijärjestelmän uudistamista pääministeri Matti Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelman linjausten mukaisesti. Hallitusohjelmassa esitetään vaalijärjestelmän uudistamista siten, että järjestelmän suhteellisuus paranee, vaaliliitot kielletään ja nykyinen vaalipiirijako säilytetään. Samoin todetaan, että uudistus toteutetaan vaalialuemallin pohjalta.

Tarkoitukseni ei ole arvioida toimikunnan esityksen sisältöä, vaan pohtia sitä, onko Vaalialuetoimikunnan kaltainen parlamentaarinen toimikunta ylipäätään paras ratkaisu vaalijärjestelmän uudistamisen pohtijaksi. Esittelen kuitenkin aluksi lyhyesti toimikunnan esityksen pääkohdat.

Vaalialuetoimikunta teki sikäli historiaa, että sen onnistui laatia uudistusta esittävä mietintö. Tosin mietintöön jätettiin kolme eriävää mielipidettä.

Mietinnössä esitetään, että uudistetussa vaalijärjestelmässä vaalien tulosta laskettaessa koko maa on yhtenä vaalialueena. Tämä tarkoittaa sitä, että kunkin puolueen saamat äänet kaikissa vaalipiireissä lasketaan yhteen ja puolueen paikkamäärä eduskunnassa määräytyy tämän yhteenlasketun äänimäärän perusteella.

Esitykseen sisältyy lisäksi vaalipiirikohtainen 12 prosentin äänikynnys. Ehdokasasettelu tapahtuu edelleen vaalipiireittäin ja äänestäjät voivat äänestää vain omassa vaalipiirissään asetettuja ehdokkaita. Vaaliliitot kielletään.

Suhteellisuus lisääntyisi

Siirtyminen laskennassa valtakunnalliselle tasolle vaalipiirien sijaan kasvattaisi vaalien suhteellisuutta. Tällöin kunkin puolueen suhteellinen paikkamäärä eduskunnassa vastaisi suunnilleen sen saamaa suhteellista äänimäärää.

Toimikunnan ehdotukseen sisältyy kuitenkin myös niin kutsuttu juridinen äänikynnys, jonka suuruus on kolme ja puoli prosenttia. Tämä tarkoittaa sitä, että saadakseen ensimmäisen edustajan läpi vaaleissa puolueen on saatava vähintään 3,5 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Nykyisin tämä tarkoittaisi noin sataatuhatta ääntä.

Monet toimikunnan esitystä arvioineet ovat pitäneet esitettyä äänikynnystä liian korkeana. Arvostelijat epäilevät, että äänikynnys johtaa nykyisenkaltaisen puoluejärjestelmän museoitumiseen, koska uusien tulokkaiden on hyvin vaikea ylittää esitettyä äänikynnystä. Voidaankin sanoa, että korkea äänikynnys pienentää suhteellisuutta, eli toimii vastakkaiseen suuntaan kuin esitetty yhden vaalialueen järjestelmä.

Puolusihteerit vaikeassa työssä

Vaalijärjestelmän uudistamista pohtineessa parlamentaarisessa toimikunnassa jäseninä olivat puoluesihteerit, lukuun ottamatta muutamaa puoluetta, joilla oli puolueessaan muussa roolissa toimiva edustaja. Mielestäni voidaan väittää, että puoluesihteerit oli laitettu hyvin vaikean tehtävän eteen: siinä missä heidän varsinainen roolinsa puolueen edustajana olisi ajaa nimenomaan oman puolueensa etua, vaalijärjestelmän uudistaminen vaatisi asian pohtimista puolueettomasta näkökulmasta.

Tehtävänasettelun vaikeutta kuvastaa se, että lukuisat aikaisemmat vaalijärjestelmän uudistamista pohtineet toimikunnat eivät ole pystyneet tekemään asiasta esitystä - edes eriävin mielipitein varustettua.

Voidaanko odottaa, tai edes edellyttää, että tietyn puolueen puoluesihteeri ryhtyisi tukemaan uudistusta, joka todennäköisesti laskisi puolueen saamaa paikkamäärää lähitulevaisuuden vaaleissa? Sama kysymys koskee kansanedustajia, jotka viime kädessä päättävät vaalijärjestelmän uudistamisesta.

Yhteiskunnan perusinstituutioiden, kuten esimerkiksi vaalijärjestelmän, uudistaminen vaatisi kuitenkin puolueettoman näkökulman, jossa uudistuksen ohjaajina ovat yleiset periaatteet, eivät tietyn ryhmittymän omat edut. Vaalijärjestelmän uudistamisessa tällaisia periaatteita voisivat olla esimerkiksi suhteellisuus, järjestelmän ymmärrettävyys ja kansalaisten tasapuolinen kohtelu.

Asiantuntijat tai kansalaiset

Amerikkalainen yhteiskuntafilosofi John Rawls käyttää oman oikeudenmukaisuusteoriansa perustelussa apuna tietämättömyyden verhon käsitettä. Rawls esittää, että jos yksilöt tuntevat yleiset tosiasiat, mutta eivät omia erityispiirteitään, he pystyvät tekemään päätöksiä puolueettoman harkinnan perusteella.

Norjalaissyntyinen politiikan teoreetikko Jon Elster onkin ehdottanut, että merkittävät institutionaaliset uudistukset tulisi päättää noin kaksikymmentä vuotta ennen niiden täytäntöönpanoa. Tällöin päätöksentekijöiden olisi mahdollista tarkastella uudistusta irrallaan oman ryhmänsä välittömistä eduista.

Tietämättömyyden verho, kuten ehkä myös Elsterin esittämä aikaviive, ovat kuitenkin mahdottomia toteuttaa käytännössä. Mitä muita keinoja sitten voitaisiin käyttää, jotta vaalijärjestelmän uudistuksen kaltaisessa kysymyksessä päästäisiin lähemmäksi puolueettomuuden ihannetta?

Yksi vaihtoehto voisi tietysti olla jonkinlaisen asiantuntijatoimikunnan käyttäminen ainakin päätöksenteon alkuvaiheessa. Toisaalta tämä kuitenkin voisi olla vieras menettelytapa kansanvaltaisessa järjestelmässä. Lisäksi lopullinen päätöksenteko tapahtuisi kuitenkin eduskunnassa, eikä asiantuntijoiden esityksen noudattamisesta olisi takeita.

Kansanvallassa luonnollinen ratkaisu olisi se, että vaalijärjestelmän uudistamisesta päättävät kansalaiset itse. Tämä tarkoittaisi kansanäänestyksen järjestämistä. Voidaan tietysti väittää, että kansalaiset eivät tunne vaalijärjestelmän uudistamiseen liittyviä kysymyksiä niin hyvin, että pystyisivät tekemään asiassa harkitun päätöksen. Lisäksi voidaan kysyä, ovatko kansalaiset sen enempää puolueettomia kuin puolueiden edustajatkaan.

Uudistuksesta tulisi käydä kansalaiskeskustelua

Eräs mahdollisuus ratkaista edellä mainittuja ongelmia olisi niin kutsutun kansalaiskeskustelun järjestäminen vaalijärjestelmän uudistamisesta. Kansalaiskeskustelulla tarkoitetaan tilaisuutta, jossa joukko vapaaehtoisia kansalaisia saa tietoa, kuulee asiantuntijoita ja keskustelee pienryhmissä jostain tietystä asiakokonaisuudesta.

Keskustelussa pyritään noudattamaan tasapuolisuutta, samoin kuin kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisten mielipiteitä, jotta kaikki näkökohdat tulisivat esille. Kansalaiskeskustelun yhtenä keskeisenä tavoitteena on lisätä osallistujien puolueetonta harkintaa päätöksenteossa.

Keskustelun lopuksi osallistujat äänestävät, osallistuvat mielipidemittaukseen tai laativat yhteisen loppulauselman. Kansalaiskeskustelun avulla selvitettyä valistunutta kansalaismielipidettä voidaan käyttää päätöksenteon tukena, varsinaista sitovaa päätöstä ei kansalaiskeskustelulla haeta.

Kansalaiskeskustelun tavoitteena on saada selville osallistujien harkitut ja perustellut mielipiteet. Tavallisissa mielipidemittauksissahan mielipiteet saattavat olla nopeasti muodostettuja ja niiden tulokset vaihtelevat tavallisesti paljonkin kyselyn ajankohdan ja kysymysten muotoilujen mukaan.

Kansalaiskeskustelut yleisiä Euroopassa

Kansalaiskeskusteluun osallistuu vain pieni osa kansalaisista, tavallisesti sadasta kahteensataan ihmistä. Toisaalta osallistujat kutsutaan keskusteluun satunnaisotannan perusteella, joka tarkoittaa sitä, että kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen mahdollisuus tulla kutsutuksi. Lisäksi kansalaiskeskustelun vaikutus ulottuu yleensä laajemmalle kuin itse keskustelijoiden pariin sen saaman julkisuuden kautta.

Kansalaiskeskustelu kuuluu suureen joukkoon niin kutsutun deliberatiivisen demokratian menettelyjä, joiden tavoitteena on paitsi selvittää harkintaan perustuvaa kansalaismielipidettä, myös kasvattaa kansalaisten osallistumista päätöksentekoon. Suomessa on toistaiseksi järjestetty muutamia tämäntyyppisiä kansalaisvaikuttamisen kokeiluja, mutta muualla Euroopassa ja maailmassa niitä on käytetty paljonkin. Esimerkiksi Tanskassa deliberatiivisen demokratian menettelyjä käytetään säännöllisesti päätöksenteon tukena.

Mielestäni myös Suomen vaalijärjestelmän uudistamisesta tulisi järjestää kansalaiskeskustelu, tai useampia, jotta myös kansalaiset saataisiin mukaan vaikuttamaan yhteen kansanvaltamme keskeisimpään uudistukseen.

Kirjoittaja on valtio-opin dosentti, joka toimii erikoistutkijana Åbo Akademissa.

KAISA HERNE

TS/Lennart Holmberg
TS/Lennart Holmberg