Seniorikansalaisten anti yhteiskunnalle merkittävä

Lehtikuva<br />Matti Vanhasen hallitusten ohjelmissa väestön ikämuutoksia on lähestytty ainoastaan talous- ja sosiaalipoliittisista eläke- ja vanhuspolitiikan näkökulmista, Voitto Helander kirjoittaa. - Kuvassa pääministeri Matti Vanhanen (taaempana) ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen selostavat budjettineuvotteluja toimittajille.
Lehtikuva
Matti Vanhasen hallitusten ohjelmissa väestön ikämuutoksia on lähestytty ainoastaan talous- ja sosiaalipoliittisista eläke- ja vanhuspolitiikan näkökulmista, Voitto Helander kirjoittaa. - Kuvassa pääministeri Matti Vanhanen (taaempana) ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen selostavat budjettineuvotteluja toimittajille.

Maamme väestön keski-ikä on viimeksi kuluneen puolivuosisadan aikana noussut peräti kymmenen vuotta. Vanhuseläkeikäisten väestöosuutena mitaten maastamme on arvioitu muutaman vuoden päästä tulevan yksi maanosan ja koko maailman vanhimmista kansoista. Ikäihmisten osuus on jo noussut mittaan, jonka odottaisi herättäneen poliittiset päättäjät.

Vanhushoitoa lukuunottamatta valtiokoneisto on tähän asti reagoinut ikäihmisten osuuden kasvuun jokseenkin niukasti. Valtiotasoinen kokonaisnäkemys ikäpolitiikkaan on puuttunut lähes täysin.

Ainoita yrityksiä asian vakavaksi haltuunottamiseksi tehtiin hallituksen vuoden 2004 valtiopäiville antamassa tulevaisuusselonteossa. Sen liitteissä ikäpolitiikkaa käsiteltiinkin tuntuvasti perusteellisemmin kuin Matti Vanhasen (kesk) hallitusten ohjelmissa. Niissä väestön ikämuutoksia on lähestytty ainoastaan talous- ja sosiaalipoliittisista eläke- ja vanhuspolitiikan näkökulmista.

  Julkisessa politiikassa ikäihmiset on niputettu yhdeksi yhteiskuntaryhmäksi, joka kattaa kaikki vanhuuseläkeikäiset eli 65 vuotta täyttäneet kansalaiset riippumatta näiden iästä, kunnosta ja kyvystä osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Viime vuosina ikäihmisväestöä on, sen voimavarat ja tarpeet huomioon ottaen, alettu yhä useammin tarkastella kahtena ryhmänä, seniorikansalaisina ja vanhuksina.

Seniorikansalaisiksi voidaan samaistaa niin sanotut kolmatta ikää elävät kansalaiset, jotka palkkatyöstä vapauduttuaan voivat omistautua harrastuksilleen tarvitsematta jatkuvasti yhteiskunnan julkisten palvelujen antamaa tukea. Valtaosa, noin neljä viidestä, 65-80-vuotiaasta on nykyisin seniorikansalaisia. Tämä joukko on suuruudeltaan noin 720 000 henkeä.

Vanhuksille eli neljännen iän kansalaisille on tunnusomaista jatkuvaluontoinen riippuvuus ulkopuolisesta avusta. Näistä keskimäärin kahdeksan vuosikymmenen rajapyykin sivuuttaneista ihmisistäkin monet pystyvät ainakin tilapäisesti osallistumaan itseään koskeviin toimintoihin.

Elätettäviä vai elättäjiä?

Valtiollista ikäpolitiikkaa - sikäli kuin sellaisesta voidaan yleensä puhua - ovat hyvin voimakkaasti ohjanneet puhtaasti taloudelliset lähtökohdat. Yksi ikäpolitiikkaa koskevan suunnittelun ja päätöksenteon keskeisimmistä käsitteistä on huoltosuhde, ikäihmisten osalta vanhushuoltosuhde.

Huoltosuhdeajattelun mukaan työikäiset muodostavat sen osan väestöstä, joka ylläpitää ja elättää muihin ikäryhmiin kuuluvia kansalaisia. Työikäiset elättävät yhtäältä lapsia ja toisaalta ikäihmisiä.

Virallisessa kielenkäytössä huoltosuhde tai elatussuhde ilmaisee ei-työikäisten yhteisosuuden suhdetta työikäisiin. Huoltosuhde jakaa siis kansalaiset kahteen ryhmään palkkatyöhön osallistumisen perusteella. Ensiksi mainituista on käytetty myös nimityksiä "tuottamaton", "huollettava" ja "elätettävä". Muitta mutkitta nämä ihmiset on leimattu yhteiskunnan "taakaksi".

Ikäpoliittista päätöksentekoa pitkälti määräävä vanhushuoltosuhde tarkoittaa eläkeikäisten määrää sataa työikäistä kohti. Väestön keski-iän nousu ja etenkin suurten ikäluokkien tulo vanhuuseläkeikään luonnollisesti heikentävät ikääntymisen perusteella määräytyvää vanhushuoltosuhdetta.

Mekaanisesti, pelkästään iän perusteella, määräytyvällä vanhushuoltosuhteella on vakavia puutteita. On perusteltua kysyä, onko koko käsite tyhjä ja jopa harhaanjohtava. Onko tällaista käsitettä syytä lainkaan käyttää arvioitaessa laajentuvan ikäihmisjoukon merkitystä nyky-yhteiskunnassa?

Konkretisoiden voidaan kysyä, tekeekö siirtyminen palkkatyöstä eläkkeelle ihmisestä kertaheitolla tuottamattoman taloudellisessa tai sosiaalisessa mielessä. Muodostaako suuri seniorikansalaisten joukko väestöllisen taakan ja vanhushuoltosuhteen negatiivisen punnuksen, kuten ekonomistit yksiviivaisia käsitteitä soveltaen haluavat osoittaa? Mikä on seniorikansalaisten rooli nykyisessä ja lähitulevaisuuden yhteiskunnassa?

Seniorit voimavarana

Kuinka suuri on seniorikansalaisten anti yhteiskunnalle? Sen summittainenkin määrittäminen ilman systemaattisia tutkimuksia on mahdotonta. Tässä yhteydessä voidaan vain viitata muutamiin huoltosuhdeajattelua käytettäessä olemattoman vähälle huomiolle jääneisiin seikkoihin.

Yksi liittyy siihen tosiasiaan, että "tuottamattomat" ikäihmiset maksavat työelämässä olevien palkansaajien tavoin veroja työiässä maksamistaan eläkkeistä. Nykyhallitus tosin osoitti myötämieltä ikäihmisiä kohtaan alentamalla eläkeläisten verotuksen samalle tasolle palkansaajien kanssa.

Yleisesti ottaen senioreiden keskeinen anti yhteiskunnalle tapahtuu kolmannen sektorin toimijoina. Valtaosin järjestöistä koostuva ja niiden kautta yhteiskunnalle maksuttomia panoksia tuottava kolmas sektori tuottaa yhteiskunnallisia palveluja miljardien eurojen arvosta vuosittain.

Kolmannen sektorin tuottamista palveluista suurin osa saadaan aikaan vapaaehtoistoiminnan pohjalla. Niiden tuottamisessa vahvimmin sitoutuneiden ja pitkäjänteiseen toimintaan tottuneiden seniorikansalaisten osuus on varsin suuri ja voimakkaimmin kasvava. Aineellisten palvelujen ohella myös kolmannen sektorin aineettomat, yhteisöllisyyttä ylläpitävät ja kulttuuria välittävät tekijät ovat tulleet yhä tärkeämmiksi.

Järjestöjen kautta tuotetun vapaaehtoispanoksen lisäksi hyvin suuri osuus maksuttomasta palvelutoiminnasta kanavoituu myös toisten organisaatioiden, ennen muuta seurakuntien ja kuntien toimesta. Niin ikään organisoimaton toiminta vertaistukiryhmissä, joka tähän asti on ollut verraten harvinaista senioripuolella, on laajenemassa myös tämän väestöryhmän osalta.

  Seniorikansalaisten yhteiskunnalle antaman panoksen suuruus tulee ehkä kirkkaimmin esille omaishoidossa. Maassamme arvioidaan olevan kaikkiaan noin 300 000 omaishoitajaa. Heistä puolestaan runsas puolet on eläkeläisiä. Näistä enin osa hoitaa sairasta puolisoaan, osa myös vanhempiaan tai lapsiaan. Kun otetaan huomioon, että omaishoito edellyttää ympärivuorokautista läsnäoloa, sisältää seniorikansalaisten antama työpanos merkittävän resurssisiirron hyvinvointiyhteiskunnan hyväksi.

Merkittävän panoksen yhteiskunnalle seniorikansalaiset antavat myös isovanhempina tekemänsä työn kautta. Jatkuva tai tilapäinen työ lastenlapsien hoitajina tai koululaisten aamu- ja iltapäiväseurana on huomattava.

Pääosin naisseniorien harjoittaman sosiaalityön rinnalla on aiheellista kiinnittää huomiota myös rakentamisessa ja kiinteistöjen hoidossa tapahtuvaan talkootyöhön ja naapuriapuun. Niiden kohdalla miesseniorien panos on mittava.

Seniorikansalaisten yhteiskunnallista antia arvioitaessa yhä tärkeämmäksi osalohkoksi on tulossa niin sanotun hiljaisen tiedon välittäminen. Varhemmin ennen muuta käsityöammatteihin liittyvien käden taitojen opettamisen ohella myös muun kokemuksen siirtäminen nuoremmille sukupolville on tullut yhä tärkeämmäksi.

Paheneva työvoimapula on pakottanut etsimään lisäresursseja myös ikäihmisten suunnalta. Senioreiden paluu entistä laajemmin varsinaiseen työelämään onkin lisääntymässä.

Uusi ajattelu tarpeen

Odotettavissa olevat väestörakenteen muutokset edellyttävät ikäpolitiikan osalta nykyisestä poikkeavaa uusajattelua. Seniorikansalaiset eivät ole yhteiskunnan passiivisia elättejä tai taakkoja, jollaisiksi heidät on huoltosuhdemääritelmillä tarkoituksellisesti tai tahattomasti leimattu.

Eri elämänvaiheisiin päästyään suuret ikäluokat ovat muuttaneet yhteiskunnan julkista politiikkaa. Odotettavissa on, että ne myös vähitellen seniorikansalaisiksi eläköityessään tuovat uusia ratkaisumalleja ikäpolitiikkaankin.

Ikäihmisväestö tulee koostumaan nykyistä suuremmassa mitassa vanhuksista, joiden hoivantarve vaatii julkisen vallan käyttäjiltä entistä suurempia ponnistuksia. On luonnollista ja välttämätöntä, että satsaukset niihin edelleen vahvistuvat.

Julkispäättäjien käsityksiä seniorikansalaisista ja heidän ongelmistaan mutta myös mahdollisuuksistaan on pitkälti hallinnut pidättyvyys. On tärkeää, että myös seniorit itse osallistuvat aihetta käsittelevään yhteiskuntakeskusteluun.

Kirjoittaja on valtio-opin professori emeritus.

VOITTO HELANDER

TS/Jori Liimatainen<br />Emeritusprofessori Voitto Helander.
TS/Jori Liimatainen
Emeritusprofessori Voitto Helander.