Kainuun Kivikirves syntyi Ryssänmäellä

TS/<br />Suomen ylioppilaskunnan liiton puheenjohtajaksi valittua professori Mikko Juvaa (vas.) ja rouva Riitta Juvaa kävivät 1959 onnittelemassa Turun yliopiston ylioppilaskunnan puolesta esimies Torsten Granlund, hallituksen puheenjohtaja Keijo Korhonen ja varapuheenjohtaja Jukka Rissanen.
TS/
Suomen ylioppilaskunnan liiton puheenjohtajaksi valittua professori Mikko Juvaa (vas.) ja rouva Riitta Juvaa kävivät 1959 onnittelemassa Turun yliopiston ylioppilaskunnan puolesta esimies Torsten Granlund, hallituksen puheenjohtaja Keijo Korhonen ja varapuheenjohtaja Jukka Rissanen.

Ulkoministerinä, ulkoministeriön korkeana virkamiehenä ja vuoden 1994 presidenttiehdokkaana koko kansalle tutuksi tullut filosofian tohtori Keijo Tero Korhonen ponnisti maailmalle vaatimattomista oloista Paltamon Melalahdesta.

Varsinaisen herätyksensä Korhonen sai 1955-1966 Ryssänmäellä, kuten yliopistonmäkeä Turussa vielä tuolloin yleisesti kutsuttiin. Hänestä ei tullutkaan historian ja suomen kielen lehtoria niinkuin piti, vaan jotain muuta. Vahvoja opettajamaisia piirteitä Korhosessa on toki aina ollut, besserwisserismiin saakka.

Keijo Korhosen uusin muistelmateos Ruotumies (Otava 2006) keskittyy kertomaan vuosien 1955-1966 Turun yliopistosta, sen opettajista, ylioppilaspolitiikasta ja Turusta laajemminkin.

Ensin maisteriksi, vasta sitten ylioppilaselämään

Historiaa opiskellut Keijo Korhonen valmistui maisteriksi kolmessa vuodessa, auskultoi Turun Normaalilyseossa jyhkeän yliopettajan, tohtori Tauno Perälän ja naisauskultanttien suosikin, lehtori Olli Miettisen ohjauksessa. Korhonen ehti toimia jonkin aikaa myös tuntiopettajana Turun Suomalaisessa yhteiskoulussa.

Suunnitelmat muuttuivat, kun Korhosen opettaja, Suomen historian professori Mikko Juva , myöhempi liberaalien puoluejohtaja ja arkkipiispa, pyysi häntä assistentikseen. Kun tehtävä edellytti väitöskirjan tekoa, haave opettajan urasta jäi. Samaan aikaan väitöskirjaansa teki muuan toinen assistentti, Mauno Koivisto , joka Korhosen tavoin ponnisti vaatimattomista oloista, tosin lähempää, Turun satamasta.

Vasta maisteriksi valmistuttuaan ja assistenttina Korhonen lähti mukaan ylioppilaselämän rientoihin, suoraan sen ylätasolle. Korhosesta tuli pohjalaisen osakunnan (silloin vielä kerho) kuraattori. Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja hän oli 1959-1960. Nouseva kyky houkuteltiin mukaan myös politiikkaan Akateemisten maaseudun nuorten Turun osaston puheenjohtajaksi. Näin nuori assistentti (25 v.) tuli tunnetuksi muuallakin kuin historian laitoksella.

Yliopiston ulkopuolella Korhonen alkoi saada nimeä, kun hän ryhtyi kirjoittamaan pakinoita Turun Ylioppilaslehteen nimimerkillä Kivikirves, jonka mielipiteitä paikallisissa sanomalehdissä kommentoitiin. Ylioppilaslehti oli yliopiston, kauppakorkeakoulun ja opettajakorkeakoulun ylioppilaskuntien yhteinen viikkojulkaisu.

Pietari opetti Korhoselle ulkopolitiikan pitkän linjan

Korhonen kiinnostui Venäjästä väitöskirjansa tutkimuskohteena siksi, että itänaapuria edelleen kovasti pelättiin, vaikka Paasikiven ja Kekkosen politiikka pelkoa lievittikin. Itänaapuri oli kuin synkkä arvaamaton luonnonvoima, jonka armoille voitaisiin koska tahansa taas joutua. Pelko oli tarttunut syvään jo Kainuussa lapsuus- ja nuoruusvuosina. Poliittisesti Korhonen oli kallellaan maalaisliittoon, koska katsoi sen olevan tehokkain vastavoima pelätylle kommunismille, ainakin kainuulaisittain.

Kun Korhonen etsi väitöskirjansa aihetta Suomen ja Venäjän suhteista 1800-luvulla, professori Juva ohjasi hänet Valtionarkiston johtajan Yrjö Nurmion luo. Professori Nurmio oli itsekin autonomian ajan tutkijoita. Hän esitti Korhosen väitöskirjan aiheeksi ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinderia , joka Pietarissa toimineessa Suomen asiain komiteassa pyrki edistämään Suomen etuja ja säilyttämään suuriruhtinaanmaan autonomian. Aihe oli Nurmion mielestä ajankohtainen, koska "näyttävät nuo Suomen idänsuhteet taas kerran olevan hankalassa jamassa".

Väitöskirjatyö pakotti Korhosen seuraamaan myös ajankohtaisia asioita ja Suomen idänpolitiikkaa. Korhosesta tuli Urho Kekkosen vankka kannattaja ja ulkopolitiikan asiantuntija, jonka presidentti nosti jopa ulkoministeriksi 1976-1977. Myöhemmin Korhosesta tuli UM:n alivaltiosihteeri ja YK-suurlähettiläs.

Sen sijaan Neuvostoliiton suosikkia Korhosesta ei koskaan tullut. Hän oli sellaiseksi liian itsenäinen ja itsepäinen. Tutkimustyö Leningradissa ja tutustuminen tavallisiin venäläisiin oli myös poistanut hänestä vanhan ryssänpelon, millä lienee ollut osuutensa hänen linjauksiinsa.

Korhonen puhui mieluummin Suomen idänpolitiikan suuresta linjasta kuin Paasikiven-Kekkosen linjasta, koska katsoi tuon johdonmukaisen linjan alkaneen jo 1700-luvulla, linjan, jonka aloitti Georg Magnus Sprengtporten , jonka selkeä edustaja oli hänen tutkimuskohteensa Rehbinder ja jota toisen maailmansodan jälkeen jatkoivat Paasikivi ja Kekkonen. Rehbinderin ja Paasikiven väliin mahtuivat vielä sellaiset suurnimet kuin J.W. Snellman , Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja J.R. Danielson-Kalmari.

Professori Vilho Niitemaa rusikoi väitöskirjan

Korhosen väitöskirjalle kävi huonosti. Assistenttinsa epäonneksi Mikko Juva lähti professoriksi ja kansanedustajaksi Helsinkiin. Korhosen vastaväittäjäksi valittiin yleisen historian professori Vilho Niitemaa , jota Korhonen muistelmissaan luonnehtii äärioikeistolaiseksi Kekkosen vastustajaksi.

Kun Korhosen Kekkosta tukevat mielipiteet olivat tulleet julkisiksi Turun Ylioppilaslehden palstoilta, oli akateeminen konflikti valmis. Niitemaa takertui assistenttiensa avustamina kirjan yksityiskohtiin, ns. lillukanvarsiin, eikä pyrkinyt arvioimaan teosta uutta luovana tutkimuksena. Korhonen sai arvosanakseen toiseksi alimman, non sine laude approbaturin . Aihetta on mainita, että Korhonen oli tehnyt gradunsa Niitemaalle ja saanut siitä korkeimman arvosanan eli laudaturin. Mutta tuolloin hän ei vielä ollutkaan julkinen Kekkosen ulkopolitiikan kannattaja.

Korhonen katsoo kirjassaan tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi poliittisten mielipiteidensä takia. Oikein tai väärin - sama käsitys oli meillä tuon ajan historianopiskelijoilla, joille Niitemaan ja Korhosen poliittinen eriseuraisuus oli hyvin tiedossa.

Korhosen saama heikko arvosana ennakoi tutkijanuran loppua, kuten samanikäiset yliopistokollegat hänelle suoraan sanoivat. Niin näytti myös käyvän. Kun Korhonen ei saanut tutkijanvirkaa Suomen Akatemiasta, hän valitsi ulkoasianhallinnon pääurakseen ja aloitti 1967 UM:n jaostosihteerinä.

Leipätyönsä ohessa Korhonen kirjoitti muutaman hyvän kirjan Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Ansiot riittivät ja Korhonen valittiin 1974 poliittisen historian professoriksi Helsingin yliopistoon. Hakijajoukko oli kovaa tasoa, mukana olivat muun muassa Hannu Soikkanen ja Lauri Hyvämäki.

Korhonen hoiti professorin virkaa vain kolme vuotta ja palasi sen jälkeen takaisin UM:ään. Näin Kainuun mies näytti Niitemaalle ja kumppaneille, että hänestä oli myös eturivin tutkijaksi.

Kivikirves mellasti Turun Ylioppilaslehdessä

Keijo Korhosen kiinnitti Turun Ylioppilaslehden vakituiseksi avustajaksi lehden päätoimittaja, maisteri Pertti Eteläpää . Kun tuohon aikaan oli muotia kirjoittaa nimimerkillä, Korhosesta tuli Kivikirves, joka Korhosen omin sanoin "mellasti" lehdessä pari, kolme vuotta. Nopeasti kaikki kiinnostuneet tiesivät, kuka nimimerkin takana oli.

Ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana Korhosen ensimmäisiä kiivaita iskuja oli hyökätä Helsinki-keskeisyyttä vastaan maakuntayliopistojen puolesta. Hän sai vastineita, muun muassa diplomi-insinööri Pekka Tarjanteelta , joka tuolloin oli pääkaupungin ylioppilasjohtajia, myöhemmin merkittävä poliitikko, ministeri ja kansainvälinen virkamies.

Kivikirveen kritiikin pääkohde oli Turku ja turkulaisuus, varsinkin kaupungin vauras suomenkielinen porvaristo ja ruotsinkielinen sivistyneistö, joita hän piti liian itsetietoisina, itseriittoisina ja sisään päin lämpiävinä. Turkulaisten materialistinen maailmankatsomus oli myös aiheuttanut sen, että arvokkaat vanhat rakennukset saivat väistyä uusrakentamisen tieltä.

Kun Kivikirves iski opiskelukaupunkiaan, hän lähti siitä, että opiskelijoiden tehtävä oli "vehdata Turun suolana ja pippurina, hieman torkkuvan pikkukaupunkimiljöön ravistelijoina". Näin hän lämmitti 1800-luvun lopun suomalaiskansallisen liikkeen ajatusta ylioppilasnuorisosta "isänmaan toivona".

Kivikirveen kirjoitukset herättivät Turussa vastareaktioita niissä, jotka ajattelivat eri lailla - "ja heitä paratkoon riitti", Korhonen kirjoittaa. Vastustajat mieluusti korostivat, miten tylsä työkalu kivikirves luontojaan oli.

Paasikiven-Kekkosen linjan evankelista

Kivikirveen varsinainen missio oli toimia Paasikiven-Kekkosen linjan evankelistana Turussa. Lehtinumerosta toiseen nuori mies saarnasi, valisti, opetti ja levitti sanomaansa, joka oli seuraava: sodista ja kaikista epäluuloista huolimatta suomalaiset pystyivät tulemaan toimeen kohtalonmaansa, suuren itänaapurinsa kanssa.

Korhosen tuntien on selvää, ettei hän kirjoittanut minään puolueen etäispäätteenä Helsingistä käsin ohjattuna vaan itsenäisesti asioita harkittuaan ja tutustuttuaan väitöskirjaa tehdessään 1810- ja 1820-lukujen suomalaisten johtomiesten ajatteluun. Aminoffit , Armfeltit ja Rehbinderit , jotka olivat kansainvälisiä aristokraatteja, ruotsin- ja ranskankielisiä, vuoroin Ruotsin kuninkaan ja Venäjän keisarin palveluksessa, olivat ajatelleet samoin Suomen etuja ajaessaan ja maan erityisasemaa puolustaessaan.

Kivikirveen ilosanoma ei läheskään kaikkiin turkulaisiin uponnut. Hän jakoi mielipiteet kahtia vähän samaan tapaan kuin Kekkonenkin. Todennäköisesti vastustajia oli enemmän kuin kannattajia.

Tavalliset kaupunkilaiset eivät Ylioppilaslehteä lukeneet, mutta tieto kulki, kun muut lehdet pistivät Kivikirveelle kampoihin. Korhosen kiivain tuomitsija oli kokoomuksen Uuden Auran päätoimittaja-pakinoitsija Sakari Talvitie , jonka kanssa Korhonen sai aikaan vanhakantaisen ja epäilemättä riemukkaan lehtiväittelyn, jossa alatyylikin oli lähellä.

Kun Korhonen lähetti vastineita häntä koskeviin mielipidekirjoituksiin, Uusi Aura ei niitä julkaissut, Turun Sanomat kyllä.

Kirjassaan Korhonen kiistää, että hänestä olisi tullut jo Leninin aikoinaan irvailema "hyödyllinen idiootti", Neuvostoliiton politiikan ja etujen naivi asianajaja porvarimaailmassa. Ilman Korhostakin näitä riitti muun muassa tieteen ja taiteen edustajissa.

Kivikirveen ääntä Atlantin takaa

Korhonen ei hevin hellitä. Saatuaan 1994 potkut kotimaakuntansa Kainuun Sanomien päätoimittajan tehtävästä Korhoselle tarjottiin professuuria Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän hoitaa sitä vieläkin yli 70-vuotiaana. Ja jaksaa edelleen opastaa suomalaisia kolumneissaan, joita muutamat lehdet, muun muassa Suomen Kuvalehti , julkaisevat.

Atlantin takaa Korhosen sanoman perusviesti toistaa hänen presidenttiehdokkuutensa pääteemaa: että EU:ssa ei ole mitään hyvää ja että jäsenyyden valitessaan Suomi vapaaehtoisesti luopui itsenäisyydestään.

Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomen historian dosentti. Opiskellessaan 1960-luvun alussa Turussa hän kuunteli muutaman Keijo Korhosen luennon ja tentti hänelle joitakin kirjoja. Perko seurasi Korhosta Suomen historian assistenttina 1967.

TOUKO PERKO

TS/<br />Touko Perko on Turun yliopiston Suomen historian dosentti.
TS/
Touko Perko on Turun yliopiston Suomen historian dosentti.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.