Meillä on luterilaisessa kirkossamme pian jälleen arkkipiispan vaalit. Sanalla ”meillä” en tietenkään tarkoita tavallisia seurakuntalaisia. Heillä ei siinä ole osaa eikä arpaa. Löytyisi kyllä varmaan halua ja ehkä asiantuntemustakin, mutta kirkollisveron maksaminen ei siihen riitä. Arkkipiispoja meillä on Suomessa ollut jo kohta parin vuosisadan ajan, 1800-luvulla jo neljä. Hänen, niinkuin muidenkin piispojen tunnuksena on hiippa ja paimensauva. Tämä viimeksi mainittu symboloi heidän tehtäväänsä laumansa vaalijana.
Niinkuin maallisilla paimenilla oli ja on edelleen velvoitteena ei vain johdattaa ja varjella laumaa susilta ja muilta petoeläimiltä, sama tehtävä on myös hengellisillä paimenilla. Lammaslaumaansa öiseen aikaan pedoilta varjelevilla paimenilla vaara tuli aina ulkoapäin. Hyökkäykset pimeän turvin olivat aina saalistajille suurin mahdollisuus.
Kirkossa vaara tulee sisältäpäin. Vapahtajamme on hyvin selvästi opettanut, mitkä vaarat uhkaavat seurakuntaa: Väärät paimenet ja opettajat, jotka ovat lammasten vaatteissa olevia susia. Jo apostoli Paavali joutui nousemaan näiden tuomia harhaoppeja vastaan. Tänä päivänä vaara ei ole suinkaan vähentynyt, pikemmin päinvastoin.
Mitä mahdollisuuksia seurakunnalla on välttyä tällaiselta kehitykseltä? ”Te eksytte, kun ette tunne kirjoituksia”, sanoi Vapahtajamme. Se, joka tuntee raamatun sanan, ei kovin helposti mene harhaan. Sen tähden oikea sananjulistus on avainasemassa. Jumala on myös viisaudessaan antanut seurakunnalleen erilaisia armolahjoja, esimerkiksi henkien erottamisen lahjan. Tällaisen lahjan haltijalla on kyky tunnistaa jopa oikeaoppiselta kuulostavassa puheessa mikä henki siinä on. Tämä lahja on tänä päivänä ehkä kaikkein tärkein lahja, mutta sen omistavalle se on usein raskas ja vaikea, sillä totuudenpuhujathan eivät koskaan ole olleet järin suosittuja. Tavallisesti heidän leimataankin hajottajiksi ja häiriköiksi.
l
Ammoisista ajoista lähtien vihollisen taktiikka on noudattanut samoja linjoja. Se ei suinkaan soitata torvea edellään ja kuuluta: Tässä minä tulen. Sen keinot ovat samat kuin Eevan suhteen paratiisissa: Onko Jumala todella sanonut... Sen strategiaan kuuluu ensin lipevästi imarrella kohdettaan, jolloin se saa asianomaisen kuvittelemaan olevansa ainutlaatuisen merkittävä yksilö ja näin myöntymään pala palalta vihollisen näkemyksiin ja lopulta nielaisemaan koko syötin.
Paimenen tehtävä ei suinkaan ole helppo. Vapahtajamme korostikin sitä, että jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan. Miekka miestä myöten. Israelin ehkä suurimmalla kuninkaalla, Daavidilla ei ollut järin suurta lavakarismaa hänen ottaessaan vastaan kuninkaaksi voitelun, mutta hänellä säilyi se paimenen mieli, joka tekisi hänestä rakastetun hallitsijan. Hänestä on säilynyt jälkipolville maininta, jota ei ole sanottu kenestäkään toisesta: Hän oli Jumalan mielen mukainen mies.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva yksityinen ammatinharjoittaja.
