Kirkollinen hallinto saa oikeutuksen
evankeliumin palvelemisesta
Kirkkoherra Jouni Lehikoinen päätyy Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän rakenteita käsittelevässä puheenvuorossaan (TS 12.12.) pitäytymään tiukasti nykyisen rakennemallin kannalla. Uskallan olla eri mieltä.
Suurissa kaupungeissa, Helsingissä, Tampereella ja Oulussa on kirkon asema 2000-luvun urbaanissa yhteiskunnassa uskallettu nostaa avoimeen keskusteluun, jonka seurauksena paikallisseurakuntien määrää on tai ollaan kaupunkien kirkollisten päättäjien vapaaehtoisin päätöksin voimakkaasti karsittu. Yhtenäiskulttuurin maailmassa, 1800-luvulla, hyvin toiminut seurakuntajärjestelmä, joka perustui luonnolliseen jumalanpalvelusyhteisöön, ei toimi aikamme suurissa kaupungeissa. Kaupungin katuja pitkin sattumanvaraisesti vedetyt seurakuntarajat eivät vastaa vanhan rakennemallin kirkonkylien todellisuutta.
Aikamme ihmisten kyläyhteisöt noudattavat kaupunkien tai lähiympäristöjen rajoja. Me olemme turkulaisia tai littoislaisia. Aikaansa seuraavan kirkon on uskallettava ottaa tämä kokemus todesta. Jeesuksen lähetyskäskyn perusajatukselle, kastamiselle, opettamiselle ja ihmisen rinnalla kulkevalle palvelun työlle, on löydettävä ajan arkitodellisuuden huomioivat hallinnolliset ja toiminnalliset raamit.
Oleellinen kysymys on: palveleeko nykyinen seurakuntarakenne parhaalla mahdollisella tavalla kaikkia jäseniään Turussa ja Kaarinassa? Tarjoaako se alueen asukkaille innostavan jumalanpalveluselämän ja aidon läsnäolon kirkollisissa toimituksissa? Voivatko myös kirkon aktiiviseen ydinjoukkoon kuulumattomat ihmiset, suuri enemmistö, yleisen pappeuden periaatteiden mukaan aktiivisesti toimia kirkossa ja sen puolesta?
Ajattelen, että nykyinen malli ei näihin ajan haasteisiin pysty vastaamaan. On vaikeaa kuvitella, että kymmenen samanaikaisen, hyvin samankaltaisen jumalanpalveluksen pitäminen, kohtuullisen pienille kuulijakunnille, olisi paras ja käytössä olevia resursseja parhaiten hyödyntävä kaupunkiyhteisön jumalanpalveluselämän malli. Siihen nykyinen paikallisseurakuntamalli meidät kirkkolain perusteella kuitenkin pakottaa. Oma ongelmansa on myös siinä, että seurakuntalaiset, varsin laajasti, ymmärtävät seurakunnat vain kirkollisten palveluiden tuottajina, itsensä asiakkaina ja työntekijät asiakaita palvelevina virkamiehinä.
Rakenteita pohdittaessa tulee kunnioittaa vanhaa ja katsoa rohkeasti tulevaisuuteen. Toimiaksemme hyvin me emme tarvitse nykyisiä seurakuntarajojen kahleita, vaan yhteisen näyn Kristuksen kirkosta Turussa ja Kaarinassa, luonnolliset jumalanpalvelusyhteisöt ja niissä ajallisesti, sisällöllisesti ja kohderyhmällisesti monipuolisen kirkollisen elämän, lisää työntekijöitä kulkemaan keskellä ihmisten arkea ja kykyä yhdistää kirkkomme perinteinen tapa uskon ilmaisemiseen ja siitä etääntynyt ajan hengellinen etsintä.
Perinteiseen paikallisseurakuntamalliin ankkuroituvista ajatuksistaan huolimatta Jouni Lehikoinen on toiminnallisesti, seurakuntansa rajat ylittämällä mielellään toiminut koko kaupungin pappina, viemällä soppatykin yliopistonmäelle, jakamalla leipää kauppatorilla tai lähtemällä pappiensa kanssa baanalle kaupungin ydinkeskustaan. Eikä aktiivisuus pakolaisten puolestapuhujana tai suurten valtakunnallisten tapahtumien järjestämisessä sekään kaikkein perinteisintä paikallisseurakunnan työtä ole.
Ajatuksemme saattavat olla lähempänä toisiaan kuin luulemmekaan. Ainekset hyvälle mielipiteiden vaihdolle asiasta ovat siis olemassa, semminkin, kun jaamme näkemyksen kiinteistöjen taloudellisesta uhasta yhtymän taloudelle.
