Kiitos Suomen lähi- ja perushoitajaliiton puheenjohtaja Silja Paavolalle kirjoituksesta TS:n mielipidesivulla 1.2. Siinä tuotiin hyvin esille niiden työntekijöiden näkökantaa, jotka ovat käytännössä mukana vanhusten arjessa.
Vanhustenhoitoon tarvitaan ensi tilassa lisää henkilökuntaa. Laitospaikkoja lopetetaan ja vastaisuudessa vanhuksia vielä enenemässä määrin hoidetaan kotonaan. Kuitenkaan sitä ei ole huomioitu henkilökuntamitoituksessa. Työntekijät tekevät työtään voimiensa äärirajoilla. Ajan puutteen vuoksi vanhusten luona ehditään käydä vain piipahtamassa.
Itsekin olen vanhus ja olen toiminut pitkälti omaishoitajan tehtävissä. Kaikkein eniten olen huolissani niistä hyvin iäkkäistä vanhuksista, joilla ei ole omaisia tai omaiset eivät jostain syystä pysty huolehtimaan heistä. He joutuvat sinnittelemään kotonaan hyvin vähäisen avun turvin pienellä eläkkeellään.
Osa heistä on muistisairaita tai muuten niin heikossa kunnossa, että olisivat jo laitoshoidon tarpeessa. Laitoshoitopaikkoja pitää jonottaa ja on lottovoitto, jos sellaiseen onnistuu pääsemään. Koti on monelle vanhukselle paras paikka, mutta pitäisi löytyä myös ympärivuorokautinen hoitopaikka sitä tarvitseville.
On epäselvää, kenelle lankeaa todellinen vastuu vanhusten hoidosta? Tuntuu siltä, ettei se kuulu kenellekään.Pidän nykyistä vanhustenhoitoa todellisena häpeäpilkkuna yhteiskunnassamme. Hyvääkin vanhustenhoitoa löytyy, mutta valitettavasti sen toteuttaminen on vanhuksen taloudellisesta tilanteesta kiinni.
Mietin missä näkyvät vaalien alla annettujen lupauksien tulokset? Myöskään vanhuspalvelulain myötä ei vanhusten asiat ole näkyvästi parantuneet. Valtakunnallista vanhusasiamiehen virkaa ei ole jostain syystä perustettu, vaikka vanhusasiamiestä tarvittaisiin kipeästi nyt ja vastaisuudessa vanhusten oikeuksia ajamaan.
Vanhukset ovat olleet rakentamassa turvallisempaa ja taloudellisesti parempaa yhteiskuntaa tuleville sukupolville. Yhteiskunnan tulisi kohdella vanhuksia hyväksyen ja arvostaen tasavertaisina kansalaisina.
Vanhusten asialla
