Filantropia on hyväntekemisen käsite, jonka juuret ovat löydettävissä Platonisesta ajattelusta. Erityisesti se oli hallitsijoiden yksi tärkeimmistä hyveistä, joka ilmeni lainsäädännössä ja asenteessa alamaisiaan kohtaan. Filantropia yhdessä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa olivat lainsäädännön kulmakiviä pitkälle viime vuosituhatta. 1789 Ranskan suuri vallankumous kohosi osin elintarvikepulasta ja leivän hinnan noususta. Kansalaiset Ranskassa huusivat silloin leipää syödäkseen.
Vuonna 2009 köyhyys on nykyajan ilmiöistä sellainen, josta ei mielellään puhuta. Lenkkipolullani on erääseen äänivalliin spreiattu teksti, jossa lukee ”Horjutanko turvallisuuden tunteesi?” ja joka kerta se saa minut miettimään syvällisiä.
Viimeisen virallisen tilaston mukaan Suomessa on yli 700 000 tulojen perusteella köyhäksi luokiteltavaa henkilöä. Kolmannen sektorin järjestöt ovat nähneet tämän köyhyyden leipäjonojen kasvamisena. Monet toimivatkin ihan äärirajojensa viivoilla. Helpompi kuin pohtia köyhyyden syitä, olisi sulkea silmänsä ja korvansa ja jatkaa omaa elämäänsä. Tämä pätee niin tavalliseen kansalaiseen kuin päätöksiä tekevään virkamieheen.
Jotkut puhuvat, että laman taitekohta olisi jo ohitettu. Uutisoinnit lomautuksista ja irtisanomisista yhdessä kasvavien leipäjonojen kanssa kertovat kuitenkin eri tarinaa – hyvin karua sellaista. 1990-luvun laman virheistä meidän olisi pitänyt jo oppia, tarvitsemme yhteistyötä.
Tiistaina 15.9. Hurstin Heikin kutsumana avustusjärjestöt olivat osoittamassa mieltään eduskuntatalon rappusilla maan hiljaisten – köyhien – puolesta. Mielenilmauksessa tuotujen teesien: peruspäivärahaan, kansaneläkkeeseen ja opintotukeen tuntuva korotus ja sidonta indeksiin.
Lisäksi Turussa toimivan Operaatio Ruokakassin koordinaattorina toin esille, että tarvitsemme apua arjen toimintaamme. Tarvitsemme niin tukea kuin välineitä, joilla voimme auttaa leipäjonoissamme seisovia perheitä, eläkeläisiä, lapsia, opiskelijoita ja eri tavalla syrjäytyneitä ihmisiä.
Olen konkretian ihminen ja siksi ehdotankin, että peruspalvelutoimi, kirkko ja kolmannen sektorin järjestöt toimisivat kolmikanta-yhteistyössä, jossa jokaisen asiantuntijuus pääsisi oikeuksiinsa. Se säästäisi energiaa, resursseja ja estäisi päällekkäisiä toimintoja. Mielekkään ”fuusioitumisen” käytäntöjä tulisi miettiä jo tänään eikä kymmenen vuoden kuluttua.
Toinen konkreettinen asia on se, että ruoka-avustuksia jakavilla järjestöillä olisi mahdollisuus saada tulla elintarviketuottajien ja -myyjien sekä kaatopaikan väliin. Päivittäin menee monia tuhansia kiloja käyttö- ja syömäkelpoista ruokaa ja tavaraa kaatopaikoille, koska valuvikaisuutensa tai jonkin muun sinänsä mitättömän kosmeettisen vian tähden ne eivät sovellu kauppojen hyllyille myytäviksi. Enemminkö siis rotille kuin nälkää näkevälle köyhälle? Tämä, jos jokin, on mielestäni järjen köyhyyttä.
Mahdollisuus näiden asioiden hyötykäyttämiseen on tiettyjen tahojen tahdon kysymys. Molemmat konkreettiset ehdotukset tukisivat 2000-luvun tärkeää asiaa – kestävää kehitystä – josta hyötyisi koko Suomi.
