Lukijoilta

Vammainen jätetty kolmen luukun loukkuun

Pirstaloitunut palvelurakenne kuluttaa julkisia resursseja sekä kuormittaa järjestelmässä navigoivaa yksilöä, sanovat vammaisten henkilöiden asemaa pohtivat kirjoittajat.
Pirstaloitunut palvelurakenne kuluttaa julkisia resursseja sekä kuormittaa järjestelmässä navigoivaa yksilöä, sanovat vammaisten henkilöiden asemaa pohtivat kirjoittajat.

Vammainen on kolmen luukun loukussa, jossa Kelan, sosiaalitoimen ja sairaanhoitopiirien piiri pieni pyörii.

Päällekkäisyydet Kelan, sossun ja sairaanhoitopiirien tehtävissä johtavat irvokkaimmillaan siihen, että kaikki kolme yrittävät sälyttää vastuun kahdelle muulle. Lopputuloksena ihminen putoaa näiden väliin jääden ilman tarvitsemiaan palveluita ja tukitoimia.

Vammaisen henkilön asema voi olla täysin riippuvainen kotipaikasta. Alueelliset ja kuntakohtaiset erot ovat joskus suuriakin. Laittomia päätöksiä tukitoimista tehdään liian usein ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa näitä valituksia ja virheellisiä viranomaispäätöksiä on jatkuvasti käsittelyssä.

Vammaispalveluasetuksen mukaan vammainen henkilö saa vähintään kahdeksantoista yksisuuntaista (eli yhdeksän edestakaista) vapaa-ajan kuljetusmatkaa kuukaudessa. Näiden matkojen yhteydessä tulee hoitaa ostokset, sosiaalinen elämä ja harrastukset.

Se tarkoittaa, että vammainen ihminen voi poistua kotoaan kerran tai kahdesti viikossa. Ilman muita resursseja ja hyväntekeväisyyttä hän on jopa kuusi päivää viikossa oman kotinsa vankina. Kuitenkin vammaisilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet harrastuksiin ja sosiaaliseen elämään.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vammaisten yksilölliset tarpeet tulisi huomioida ainakin neuvonnan muodossa. Kunnallisesti järjestetty palveluneuvonta- ja ohjaus on usein riittämätöntä ja se on pirstaloitunut eri virastoihin, jolloin yksilön tilanteesta ja palveluntarpeesta ei saada kokonaiskuvaa.

”Vammaisen
henkilön asema voi olla täysin riippuvainen
kotipaikasta.”

Pirstaloitunut palvelurakenne kuluttaa julkisia resursseja sekä kuormittaa yksin järjestelmässä navigoivaa yksilöä. Myös sosiaalityöntekijöiltä voi puuttua välttämätön tieto tukitoimien käytännön vaikutuksista vammaisten henkilöiden arkeen.

Laissa ja asetuksissa pitäisi olla selkeämmin määriteltynä kunkin tahon vastuualueet, ja myös epämääräiset käsitteet kuten ”riittävät” ja ”tarvittaessa” pitäisi muuttaa parempaan muotoon. Kunnat tulee velvoittaa noudattamaan näitä säädöksiä.

Valtion tulee ohjata resursseja kunnille niin, että voidaan varmistua kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta asuinpaikasta riippumatta. Vammaisneuvostoille on annettava enemmän resursseja toimia ja enemmän sananvaltaa. Suomen on päästävä Euroopan neuvoston asettamiin vaatimuksiin. Alueelliset tukikäytänteet on yhtenäistettävä.

Kelan, sosiaalitoimen ja sairaanhoitopiirien rooleja vammaishuollossa on selkeytettävä. Väliinputoamisia ei saa tulla. Tukipalveluiden tulee olla riittäviä ja tasa-arvoisia ja viranhaltijapäätösten tulee kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti ja yhdenvertaisesti.

Tukien käsittelyajat eivät saa venyä. Vain näillä keinoilla voimme turvata ihmisarvoisen kohtelun kaikille kansalaisille.