Kun raha puhuu vanhustenhoidossa
Palvelutaloasumisessa vanhus maksaa itse kaikesta – hoitotarvikkeista, lääkkeistä, vaipoista, hygieniatarvikkeista, vuokrasta, vedestä, sähköstä ja niin edespäin.
Vanhustenhoidon taso laskee. Lääkehoidon turvallisuus kärsii. Esimerkiksi kipulääkkeitä ei ole saatavilla. Laitoksissa säästetään nyt vaipoissa, ruuassa. Kallis hoitajia työllistävä ravintorumba käynnistettiin mittaamalla ja seuraamalla laitosvanhuksia. Esimiehet suunnittelevat kaikenlaisia hoitajien täytettäväksi sälytettyjä kulttuurikaavioita vanhuksille.
Tietokoneenhan piti nopeuttaa raportointia, mutta miten kävikään? Hoitajien aika menee jonninjoutavien tilastojen tekoon, kun he taas haluaisivat tehdä sitä oikeaa hoitotyötä, eli huolehtia vanhuksista.
Myös ruuassa säästetään – makkaraa ei saa leivän päälle. Ruuan pitäisi olla maukasta ja tiheäenergistä. Voi ja punainen maito mukaan lukien.
Ihon kunto pysyisi parempana, eikä ihorikkojakaan syntyisi niin helposti, kun ravinnosta huolehditaan.
Hoitajien määrästäkin aletaan säästämään, joten vanhuksien turvattomuus lisääntyy. Vanhuspalvelulakia tehtiin monta vuotta aivan turhaan.
Kun raha puhuu, ei vanhuksen elämänlaadulla ole mitään väliä. Turussa on esimiehiä, joilla ei ole minkäänlaisia potilaskontakteja. Nyt vanhuksien hyväksi työtä tekeviä käsipareja pyritään vähentämään.
Omaiset pidetään pimennossa asioiden oikeista kuvioista. Pyhää puhetta tulee vanhustyön johtajilta solkenaan. Toivottavasti omaiset ymmärtävät kysellä ja osaavat lukea myös rivien välistä!