Kaksi tapahtumaa on tuonut oikeuslääketieteen merkityksen kansainvälisten konfliktien selvittelyssä tuoreesti esiin: 17. Pohjoismainen oikeuslääketieteen kongressi Bergenissä otti kantaa aiheeseen 18.6. ja Kosovon entisen pääministerin Agim Cekun pidätys 23.6. Bulgariassa epäiltynä syyllistymisestä sotarikoksiin vuoden 1999 sodassa. Tämän voi odottaa vaativan myös oikeuslääketieteellistä todistelua oikeudessa.
l
Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) perustettiin Rooman sopimuksella, ja se aloitti toimintansa 1.7.2002 Haagissa. Tribunaali on jo langettanut ensimmäiset tuomionsa ja Slobodan Milosevicin oikeudenkäynti nosti tuomioistuimen kansainvälisen huomion keskipisteeseen. Oikeudenkäynti keskeytyi syytetyn menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kuitenkin sen kuluessa oli oikeuslääketieteellisten tutkimusten tuloksia voitu hyödyntää tapahtuneiden ihmisoikeusrikosten todistelussa. Suomalaisella tutkimusryhmällä oli osansa prosessissa. Siinä suhteessa ei menettely poikennut kansallisten järjestelmien toiminnasta. Oikeuslääketieteen keskeinen tehtävä on tuottaa puolueettomasti asiatodisteita oikeudelle.
Koska oikeuslääketiede on tiiviisti sidoksissa kansalliseen lainsäädäntöön, ja toimivalta on siten rajattu, vaatii kansainvälinen toiminta mandaatin joltakin ylikansalliselta orgaanilta, kuten YK:lta, EU:lta tai Etyj:ltä, jonka konfliktin osapuolet ovat hyväksyneet. Yksittäistapauksissa jokin valtio voi pyytää asiantuntija-apua tutkintaan sopivalta taholta. Riskinä on kuitenkin tutkijan jäävääminen oikeudessa.
ICC on keskittynyt käsittelemään ihmisoikeuksia loukkaavia rikoksia, näistä vakavimpana kansanmurhaa. Oikeuslääketieteelle tämä merkitsee haastavaa tutkimusta. Kysymys on sadoista tai tuhansista uhreista, joiden ruumiit on yritetty tuhota esimerkiksi polttamalla. Konfliktista tutkimukseen kuluu yleensä vuosia. Tänä vuonna on esimerkiksi Ruandan kansanmurhan oikeudenkäyntien takaraja, mikä osoittaa, kuinka pitkällinen tutkimusprosessi on.
l
Kysymykset, joihin etsitään vastauksia ovat hieman eri tärkeysjärjestyksessä kuin tavanomaisessa oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa. Uhrien kansallisuus, etninen ryhmä ja ikä sekä sukupuoli näyttelevät keskeistä osaa selvitettäessä tapahtunutta rikosta. Uhrien tunnistaminen on omaisten kannalta keskeinen kysymys. Oikeudessa taas pyritään selvittämään, ovatko vammat syntyneet taistelutilanteessa vai teloittamalla. Erityinen huomio kohdistuu kidutuksen merkkeihin, mistä muun muassa Pohjoismaisessa kongressissa käytiin merkittävä keskustelu.
Ei ole merkkejä siitä, että kansanmurhat ja ihmisoikeuksien loukkaukset poistuisivat ihmiskunnasta. Kuitenkin tietoisuus siitä, että asioista voidaan ottaa selvää ja syylliset tuomita, voi ennalta vähentää halua ryhtyä tuomittavaan tekoon. Ainakin se antaa uhrien omaisille uskoa oikeuden toteutumiseen.
Kirjoittaja on oikeuslääkäri, joka on toiminut Euroopan unionin oikeuslääketieteellisenä asiantuntijana Pristinassa Kosovossa.
