Otsikon voimakkaan ilmaisun olen joskus kymmeniä vuosia sitten tallentanut itselleni jostakin ja kiinnittänyt aina esillä olevaan kohtaan kodissani. Tämä väittämä tulee yhä todistetuksi nykyhistorian pienkulttuurien ja -kansojen nostaessa päätään ja identiteettiään. Suomessa tuoreesti esimerkkiä näyttää saamelaiskulttuurin upea nousu ja sen oman kielen esilläolo. Lueteltavia esimerkkejä riittäisi.
Olen itse puhunut 1990-luvun alusta alkaen suomen kielen, oman kielen tärkeydestä tässäkin lehdessä. Nykyään tuntuu joskus, että huutaa kuuroille korville. Pitäisi saada mukaan huutamaan suuria nimiä, niitä, joita kuullaan ja uskotaan. Kyllä heitä onkin joillakin kulttuurin osa-alueilla, suomen kielen ammattikäyttäjien parissa ja yliopiston kielentutkimuksessa.
Läheskään aina ei kuitenkaan tajuta suomen kielen kehittymisen ja jatkumisen uhanalaisuutta. Kun esimerkiksi korkeakoulujen tutkimusten kansainvälisyys on jo tosiasia, työt laaditaan englanniksi, kansainvälisesti ymmärrettäviksi. Mihin unohtui rikas suomen kieli? Tämän suuntainen kehitys on ollut hyvin nopeaa.
"Oma kieli on itsenäisyyttä", kirjoitti tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen (TS mielipiteet 6.12. 2022). Hän toi esille suuren huolestumisensa meitä suomalaisia vaivaavasta oudosta itsetunnon heikkoudesta käyttää omaa kieltämme. "Tämä on surullista ja huolestuttavaa. Surullista siksi, että kotimaiset kielemme ovat upeita ja rikkaita. Niistä sopii olla ylpeä."
Turkulainen kirjailija, yliopiston professori Tiina Raevaara kertoo kolumnissaan (TS 5.3. 2020), miten uppoutunut lukija näkee tai ei näe pintaa syvemmälle. Hän sanoo lapsuuden lukemisestaan: "Olin todella uppoutuva lukija: imeydyin mukaan teksteihin niin, että erkanin todellisesta ajasta ja paikasta. Kiinnyin maailmoihin, joista luin." Minä voisin käyttää aivan samoja sanoja omasta lapsuusajan lukemisestani.
Olen psykologin ja taideterapeutin kokemuksieni pohjalta varma asiasta: lapsen pitää, on pakko päästä kirjan maailmaan ja kielen rikkauteen sisälle hyvin varhain, paljon alle kouluikäisenä, että hän oppii pitämään arvossa ja osaa käyttää hyväkseen äidinkielensä hienouksia. Näiden lisäksi lapsi saa avaimia niihin arvaamattomiin sisäisen maailman rikkauksiin, jonne ei ole aina helppo pientä lasta viedä.
Rakkautta ja rikkautta oli ilmassa. Sitä sai aikaan oma äidinkieli.
"Jos lukemisharrastus ja sitä kautta rakkaus kirjoihin ei synny lapsena tai viimeistään nuorena, se tuskin syntyy koskaan", totesi Erkki Kanerva (TS mielipiteet 13.8.2022).
Vietin kesälomaa 1960-luvun lopussa 5- ja 7-vuotiaiden lasteni kanssa keskellä Kolin kukkuloita, Pielisen rannan yksinäisessä mökissä. Illalla sytytimme kynttilät ja istuimme lattialle ikkunan ääreen. Aurinko kultasi Kolin huiput, hiiret rapistelivat eteisessä.
Luin lapsille Calderon runomuotoista näytelmää Elämä on unta (vuodelta 1635). Tiesin hyvin, että lapset eivät ymmärtäneet kovinkaan paljon itse asiasta. Mutta äidin läheisyys, monotoninen ääni, tekstin kiehtova rytmi ja saduista tutut sanat painuivat lasten mieliin. Prinssi Sigismund ratsasti ja rakasti prinsessa Estrellaa, vartiomiehet vahtivat torneissa ja sotilaat ampuivat. Rakkautta ja rikkautta oli ilmassa. Sitä sai aikaan oma äidinkieli.
Me suomen kielen ja kirjan rakastajat, yritetään jaksaa pitää ääntä. Luetaan, kuunnellaan, tarkkaillaan, kritisoidaan, ihaillaan, hyväksytään, kannustetaan, ollaan ankaria ja usein hyljätään. Turun seudulla on paljon kielen ja kirjojen rakastajia. Onneksi huomautetaan muistakin kuin niinkuttelusta.
Turun Sanomien mielipidesivun tekstiviesteissä kirjoittaa 17.5. nimimerkki "Sanomatta paras" osuvasti, jatkuvasti omaan korvaankin sattuvista suoranaisista suomen kielen virheistä. Herttainen ja lämmin on sää parhaillaankin, mutta onneksi kaikenlaisia lumisia kelejä saa rauhassa odotella myöhäiseen syksyyn.
Kyllikki Tukiainen
turkulainen psykologi, kirjailija
