Tulosryhmäjohtaja Sirkku Jyrkkiö otti esille ne monet vaikeudet, joiden kanssa hyvinvointialueet joutuvat työskentelemään sote-uudistuksen toteuttamisessa (TS 21.5.). Tässä monipuolisessa ja ansiokkaassa kirjoituksessaan hän totesi muun muassa, että ”niukkenevien resurssien aikana tarvitaan kykyä priorisoida ja fokusoida olennaiseen ja tehdä myös epämiellyttäviä päätöksiä”.
Olen ihmetellyt, ettei priorisointia ole laajemmin käsitelty sote-uudistuksen yhteydessä. Päähuomio on mennyt hyvinvointialueiden luomiseen ja niiden organisaatioiden pystyttämiseen.
Niiden puolueiden puheenjohtajat, jotka ovat olleet keskeisesti vaikuttamassa nykyisen organisaation luomiseen, ovat pääsääntöisesti joko ilmoittaneet eroavansa puheenjohtajan tehtävästään tai siirtymässä poliittiseen oppositioon.
Suurin puute on resursseista ja riittävästä osaavasta, keskeisestä työvoimasta. Covid-epidemian huippujen aikana onnistuttiin tasapainoilemaan oikean priorisoinnin avulla respiraattori-resurssien kanssa.
Edellinen hallitus ajoi voimaan muun muassa vanhusten hoidon mitoituksen, jota ei kyetä nyt eikä lähitulevaisuudessa noudattamaan. Tämä tulee johtamaan monen vielä toiminnassa olevan yksikön sulkemiseen.
Vaikka vielä onnistuttaisiin erityisesti sairaanhoitohenkilökunnan ja lääkäreiden työn tehokkuutta parantamaan monen jo ehdottaman avustavan henkilöstön lisäämisellä, on melko varmaa, ettei kaikkea pystytä tekemään hyvin. Ja vaikka kovassa eurooppalaisessa kilpailussa onnistuttaisiin jotenkin saamaan ulkomaista pätevää lisätyövoimaa Suomeen, jää vielä suureksi ongelmaksi heidän puuttuva kielitaitonsa.
Priorisointiohjeistusten tulisi olla kaikille hyvinvointialueille samat jo soten yhdenvertaistavoitteenkin vuoksi.
Hyvin yleistä on, että on sorruttu hölmöläissadun peitonjatkamiseen: leikataan pala toisesta päästä ja jatketaan peittoa toisesta päästä samoilla aineksilla. Se tulee hyvin kalliiksi, sillä toteuttaminen vaatii usein erilaisia bonus-lupauksia, jotta poisleikattu resurssi (= sote-työntekijät) saadaan sitoutumaan työhönsä uudessa ympäristössä.
On väärin, että kaikki (Helsingin ja Ahvenanmaan kanssa) 23 hyvinvointialuetta joutuvat erikseen pohtimaan, miten priorisointia tulisi tehdä, ettei kaikkea hoidettaisi huonosti. Priorisointiohjeistusten tulisi olla kaikille hyvinvointialueille samat jo soten yhdenvertaistavoitteenkin vuoksi.
Tarvitaan kansalliset, läpinäkyvät ja oikeaksi koetut, täsmälliset linjaukset, jotka antavat sote-työntekijöille riittävän selkänojan. Kuitenkin erityisesti poliittiset päättäjät kiertävät tätä ongelmaa kuin ruttoa. Mikään puolue tai hallitus ei halua tulla muistetuksi priorisointipuolueena.
Koska entistä Lääkintöhallitusta ei ole, asiasta tulisi erittäin kiireellisesti pystyttää parlamentaarinen komitea, joka asiantuntijoita kuullen loisi konkreettiset, oikeudenmukaiset ja tasa-arvoiset raamit terveydenhuollolle.
Nopea toiminta on maassamme mahdollista, kun asia on kaikille tärkeä ja tahtoa löytyy – ajateltakoon vaikka Nato-päätöksen aikaansaamista alusta loppuun noin yhdessä vuodessa.
Jorma Viikari
emeritus ylilääkäri, Tyks
professori, Turun yliopisto
