Lapsen sijoitus kodin ulkopuolelle ei tarkoita, että peli on menetetty
Turun Sanomat kirjoitti lastensuojelussa tehtyjen virheiden kasautumisesta (TS 20.3.). Artikkelissa oli haastateltu eduskunnan oikeusasiamiehen esittelijäneuvos Tapio Rätyä ja sosiaalityön emeritusprofessori Leo Nyqvistia. Olen itse mielenterveystyön ammattilaisena tehnyt sekä ennaltaehkäisevää että korjaavaa työtä lapsiperheiden parissa. Haluaisin nyt rivityöntekijän näkökulmasta ottaa kantaa kyseiseen artikkeliin.
Olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että lastensuojelun avohuoltoon tarvittaisiin lisää resursseja ja lapsiperheiden tuki edellyttäisi moniammatillista yhteistyötä ja terveydenhuollon osaamista.
Artikkelia lukiessani jäin kuitenkin miettimään, että vaikka kasvatus- ja perheneuvolat ovat tehneet näissä asioissa arvokasta työtä jo vuosikymmeniä, niin harmillisesti niiden rooli tuntuu monessa kohtaa unohtuvan eikä niitä nytkään mainittu.
Perheneuvoloista kuitenkin löytyy osaamista sekä lapsen kehitykseen, vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen että mielenterveyteen liittyviin haasteisiin. Palveluna perheneuvola edustaa ikään kuin terveydenhuollon ja sosiaalityön välimuotoa eli juuri sitä, mitä artikkelissa peräänkuulutettiin.
Tämänkin palvelun osalta voidaan toki kysyä samaa kuin artikkelissa kysyttiin lastensuojelun avohuollon osalta: ovatko resurssit kohdallaan kysyntään nähden ja panostammeko tähän palveluun riittävästi suhteessa siihen hyötyyn, mikä varhaisella puuttumisella voitaisiin saavuttaa?
Tällä hetkellä itse työskentelen sijaishuollossa. Tiedän, että minä ja kaikki työkaverini teemme joka ikinen työpäivä parhaamme sen eteen, että asiakkaamme; sijoitetut lapset ja nuoret ja heidän vanhempansa, saisivat hankaluuksiinsa apua.
Jonkun kohdalla se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että itsetuhoinen käyttäytyminen loppuu. Toisen kohdalla se voi tarkoittaa sitä, että peruskoulu saadaan päätökseen. Kolmannen kohdalla voidaan tavoitella sitä, että lapsen ja vanhemman välit korjaantuvat.
Kenenkään kohdalla sijaishuolto ei minun työpaikallani tarkoita sitä, että lapsi olisi vain säilössä, ei saisi apua mielenterveyden haasteisiinsa eikä lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen ja yhteyden puolesta tehtäisi töitä.
Tämän vuoksi Turun Sanomien maanantaisessa artikkelissa minua harmitti suuresti emeritusprofessorin sitaatti ”Sijoitus ei tuota mitään sille lapselle tai nuorelle. Peli on siinä kohtaa menetetty.” Minä en usko tähän ja minusta on järkyttävää väittää, että yhdenkään alaikäisen kohdalla peli olisi ikinä menetetty. Nuorella on koko elämä edessä.
Joskus tilanteet ja olosuhteet ovat niin vaikeita, että lapsen tai nuoren sijoitus kodin ulkopuolelle on ainoa vaihtoehto. Monesti työssäni näen, että jos perhe olisi saanut oikeanlaista tukea oikeaan aikaan, sijoitus oltaisiin ehkä voitu välttää. Mutta koskaan en ole yhdenkään lapsen kohdalla ajatellut, että peli on menetetty. Toivon, ettei kukaan sijaishuollossa työskentelevä näin ajattele. Toivoisin myös, ettei tällaista viestiä annettaisi yhdellekään sijoitetulle nuorelle tai hänen vanhemmilleen.
Aina on toivoa. Myös sijoitetulla lapsella.
Rivityöntekijä
