Lastensuojelu luisuu bisneksen puolelle – perheitä tuetaan parhaiten laadukkailla varhaiskasvatuksen palveluilla
Olen huolissani lastensuojelun luisumisesta yksityisten toimijoiden käsiin. Sijaiskodit ovat tällä hetkellä erittäin kannattava bisnes. Samaten yksityiset konsultit ja terapeutit tahkoavat rahaa lasten ongelmilla. Pahimmillaan olen kuullut varakkaiden perheiden itse työntävän hankalan tai vaativan lapsen yksityiseen sijaiskotiin, jotta vanhemmat voivat keskittyä työntekoon.
Näissä piireissä raha ratkaisee ja kunnat ostavat palveluita kovaan hintaan. Yksi kotoa huostaanotettu lapsi maksaa veronmaksajille noin 100 000 euroa vuodessa. Samalla rahalla saataisiin tuettua yksittäisiä perheitä tai varhaiskasvatusta paljon paremmilla tuloksilla.
Itse olen yläkoulun opettaja ja mielestäni parhaiten perheitä tuetaan laadukkailla varhaiskasvatuksen palveluilla. Lastentarhanopettajat ja muu henkilökunta ovat avainhenkilöitä perheiden tukemisessa – kunhan heitä vaan on riittävästi. Samaten alakoulun opettajat ovat ratkaisevassa asemassa, kun autetaan perheitä. He huomaavat kyllä ongelmat ja ovat valmiita auttamaan, kun vain aikaa olisi tarpeeksi.
Yläkouluun tultaessa voi olla jo liian myöhäistä katkaista syrjäytymisen kierre. Omassa työssäni näen, kuinka alakoulun opettajat ovat tehneet yhtä sun toista raporttia, mutta kun ne resurssit ovat olemattomat!
Kuka huomaa perheen hädän, jos henkilökuntaa on liian vähän juuri ratkaisevassa vaiheessa eli varhaiskasvatuksessa?
Olen jutellut monien sijoitettujen nuorien kanssa. Suurin osa heistä kaipaa kotiin. Ongelmilta olisi vältytty, jos varhaiskasvatuksen ja koulun kautta olisi saatu ohjattua tukea riittävästi ja riittävän varhain. Pienet ryhmäkoot ovat tässä ehdoton edellytys.
Kun opettaja tai hoitaja huomaa perheen avuntarpeen, vaikka uupuneen yksinhuoltajaäidin hädän, voisi hän ohjata tämän oikeanlaisen avun piiriin. Monesti keskustelu vanhemman kanssa, tai pelkkä kannustus, tai vaikkapa lastenhoitoavun saaminen silloin tällöin auttaisi.
Perhe voisi saada vaikka harrastustukea, kodinhoitoapua tai perheleirin viikonloppuna. Monet yhdistykset tarjoavat tällaistakin apua, jos perhe vain osataan ohjata heille.
Mutta kuka huomaa perheen hädän, jos henkilökuntaa on liian vähän juuri ratkaisevassa vaiheessa eli varhaiskasvatuksessa? Pakkosijoitus on tuskallinen päätös lapselle tai nuorelle ja hänen vanhemmilleen. Ja se vasta kalliiksi tuleekin.
Itse olen kokenut lastensuojeluilmoitusten teon melko turhaksi. Pahimmillaan on sanottu, että hoida itse. Lisäksi luottamus perheen ja opettajan välillä on mennyt. Toki hätätapauksissa tämä on tehtävä. Mutta kuten Vilja-Eerikan tapaus todisti, ei niitä oikein noteerata. Liian vähän henkilökuntaa sielläkin.
Kuitenkin kunnallisten palveluiden ja viranomaisten avulla nuoria, lapsia ja perheitä autetaan parhaiten. Siellä henkilökunta tekee työtä oikeasti näiden ryhmien hyväksi, eikä motivaattorina ole raha kuten yksityisellä puolella.
Milloin varhaiskasvatus ja koulu nähdään koko yhteiskunnalle hyvinvointia tuottavana laitoksena eikä pelkästään rahanmenona?
Sari Anttila
historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtori
Turun kasvatus- ja opetusjaoston jäsen
(ps)
Turku
