Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan asiaa voidaan ajaa kuin käärmettä pyssyyn. Tämä tulee väkisin mieleen, kun seuraa Suomen nykyhallituksen suunnitelmataloudellisia päätelmiä meriteollisuuden tulevaisuudesta. Jossain työ- ja elinkeinoministeriön kammareissa on päätetty, että Suomella on varaa luopua sellaisista tuotteista, joille on ollut ja on tulevaisuudessa maailmassa kysyntää eli matkustaja-aluksista.
En väheksy lainkaan offshore- ja arktisen markkinan potentiaalia, kunhan muistetaan, että näissä tuotteissa on koko ajan läsnä tilaajavaltioiden oma protektionistinen energiapolitiikka.
Brasilian sademetsiin ei suomalaisilla laajassa mitassa ole mitään mahdollisuuksia, vaikka portugalin kieli ja samba sujuisivatkin. Ne tahot, jotka hivuttavat suomalaista meriteollisuutta väkisin tähän suuntaan, ottavat joko tietoisen tai tiedostamattoman suuren riskin, joka toteutuessaan hävittää ison osan meriteollisuutta Suomesta.
Jos offshore-töitä haluaa laajemmin tehdä, kotimaan vähäiset resurssit kannattaa keskittää lähialueille, erityisesti Norjaan. Jos Suomessa halutaan rakentaa maailman markkinoille isoja kelluvia rakenteita, tarvitaan kunnon stadion eli telakka. Erilaiset isot laitetoimittajat, esimerkiksi Wärtsilä ja Kone, pärjäävät maailmalla mainiosti ilman yhtään kotimaista telakkaa.
On hyvä muistaa, että menestyminen offshore- ja arktisissa hankkeissa ei ole helppoa. Näihin töihin ei tarvita nykymuotoisen meriteollisuuden pk-verkostoa eikä sen kotimaisia työntekijäammatteja lainkaan. Ala vaatii korkeatasoista suunnittelu- ja teräsrakenneosaamista, projektinhallintaa hankalien asiakkaiden kanssa ja erittäin kovatasoista ja sertifioitua työturvallisuusosaamista.
Turun telakalla on edellä mainituista töistä useiden vuosien ja projektien kokemus, ja silti niiden kanssa on oltu suurissa teknisissä ja taloudellisissa vaikeuksissa.
Kaiken lisäksi Meriteollisuus 2020 -strategialla on suunnittelupainotteinen näkemys tulevaisuudesta: Suomessa osataan, muttei valmisteta.
Työntekijöitä edustavien ammattiliittojen ja poliittisten päättäjien ei kannattaisi olla mukana prosessissa liian innokkaasti sahaamassa omaa oksaansa. Myös suunnittelu, jonka tiivis yhteys valmistamiseen on katkennut, pärjää vanhalla osaamispohjalla jonkin aikaa, mutta kuinka kauan?
Turun telakalla on alan piirissä maailmalla edelleen kova maine, joka on parin viime vuoden aikana saanut kolhuja pintaansa.
Melkein kolmesatavuotinen kerrostunut osaaminen on kuitenkin kestänyt nämä iskut, joita on sadellut sisältä ja ulkoa. Tästä on hyvänä osoituksena ajallaan valmistuneet alukset, joihin asiakas on ollut enemmän kuin tyytyväinen.
On selvää, ettei telakan henkilöstö voi enää venyttää kuminauhaansa kerta toisensa jälkeen ilman lupausta tulevaisuudesta.
Suorituskykyä haittaavasta, julkisuudessa vellovasta omistus- ja rahoitusongelmista pitää päästä tänä keväänä eroon, jotta telakan tilauskantaan jonottavat satojen miljoonien aluskaupat voidaan lyödä lukkoon. Maineen palautus alkaa tästä.
