Sota aiheuttaa kovia kohtaloita rintaman molemmilla puolilla
Viime päivinä julkisuudessa on vihollisen demonisointia perusteltu muun muassa vetoamalla kirjailijan oivaltamaan fiktiiviseen vuorosanaan: "Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii." Mutta kirja ei ole totuus. Siksi mieleeni tuli serkkuni aviomiehen kokemus, joka perustuu jatkosodan tositapahtumiin.
Hän oli yövartiossa etulinjassa. Tuliaseman edestä rupesi kuulumaan ajoittaista laahustavaa ääntä, joka koko ajan selkeni ja voimistui. Siksi serkun mies viritti konekiväärin ja ampui tähtäämättä, päätä nostamatta etumaastoon pari pitkää sarjaa. Seurasi syvä hiljaisuus. Laahustava ääni oli loppunut.
Aamulla tarkastettiin periskoopilla etumaastoa, jossa näkyi kolme kaatunutta. Heidät haettiin seuraavana yönä lähempiä tutkimuksia varten. Varustus viittasi siihen, että kapteeni ja kaksi sotamiestä olivat tulossa hakemaan vankia. Papereita tarkistettaessa upseerin lompakosta löytyi oma perhekuva, jossa oli kapteeni itse, hänen vaimonsa ja kolme lasta.
Serkun mies kertoi tämän tarinan vasta elämänsä ehtoovaiheessa, jolloin sodasta oli kulunut jo yli 40 vuotta. Hän sanoi kouraisseen syvältä katsoessaan kuvaa. Vihollinen oli yhtäkkiä paljastunut perheen isäksi.
Sodassa ihminen joutuu tekemään vastenmielisiä tekoja säilyttääkseen oman henkensä.
Jokaisen kannattaa muistaa, että viime kädessä sodan suurimmat häviäjät ovat usein niitä, joilla ei ole minkäänlaista osuutta koko asiaan. Sodan aikana harvoin näkee suuria otsikoita niistä orvoista, leskistä ja äideistä, jotka menettävät omaisiaan sodassa.
Viime sotien aikana pelkästään Suomessa sotaorvoiksi jäi noin 55 000 lasta ja leskiksi noin 30 000 naista. Surevia äitejä jäi tätäkin enemmän. Koska sodissa kaatuu paljon nuoria ihmisiä, osa lapsista menettää vanhempansa siinä vaiheessa, että isästä ja/tai äidistä ei jää mitään muistikuvaa. Tällaiset kohtalot kalvavat ihmisiä koko loppuelämän ja vaikuttavat yhteiskuntaan samalla tavalla rintaman kummallakin puolella.
Olen joskus kuullut sanottavan, että sivistyneen ihmisen erottaa siitä, että hän pystyy asettumaan toisen ihmisen asemaan. Siksi pidin serkkuni aviomiestä sivistyneenä ihmisenä, vaikka hän ei ollutkaan tohtori.
Väitetään, että olemme koulutetumpia kuin koskaan. Mutta olemmeko vain opetettuja, emmekä oppineita?
Kalevi Kannus
Turku
