Ruokajärjestelmämme tavoitteet on uusittava
Suomessa on tällä hetkellä valtava tarve löytää vaihtoehtoisia kehityspolkuja harjoitettuun maatalous- ja kalatalouspolitiikkaan. Kaikissa julkisissa tutkimus- ja tulevaisuusohjelmissa on tuotu esille pyrkimys kestävän hyvinvoinnin ja biologisen monimuotoisuuden turvaamiseen. Luontokato on ollut koko tämän vuoden otsikoissa ja jatkuvana uhkakuvana.
Suomessa on vahvistettu ruokajärjestelmälle tulevaisuuskuva 2030-luvulle, mutta edelleen odotetaan kansallisen ”Ilmastoruokaohjelman” vahvistamista. Kestävän ruokajärjestelmän kehittäminen on hyvä tavoite ja siihen kohdistuu vahvaa kriittistä tarkastelua. Tarkastelussa on huomioitava vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon sekä vesistöön.
On paljon vaatimuksia, mutta usein unohdamme, että strategiset muutokset ruuan tuotantoketjussa edellyttävät myös erittäin huolellista oikeudenmukaisuustarkastelua. Mitkään Green Deal -julistukset eivät kriisissä olevaa alkutuotantoamme pelasta.
Kestävä hyvinvointi on monitahoinen käsitepari – kenelle se kuuluu? Sen me tiedämme, että ravitsemustarpeiden tyydyttäminen on hyvinvoinnin perusedellytys.
Kun alkutuotannon toimintaympäristön häiriöihin on haettu ratkaisuja, on perustellusti korostettu myös huoltovarmuuden turvaamisen tärkeyttä.
Vastuullisuutta ja ympäristöystävällisyyttä sekä kysyntälähtöisyyttä voidaan vaatia, mutta niihin vetoaminen ei tuottajan elämää ole helpottanut. Kaupan markkinavoima on Suomessa vahva ja on ilmeistä, että siihen puuttuminen ei ainakaan lainsäädännön kautta ole mahdollista eikä edes toivottavaa.
Tämän hetken ruokapolitiikka (maatalous, kotieläintalous ja kalatalous) on markkinaehtoista – kannattavuus määrittää tuotantosuuntia ja tuotantotapoja. Tiedämme, että tulevaisuudessa kaupunkilaisten päätöksillä ja elämänvalinnoilla on valtava vaikutus siihen, mitä kannattaa tuottaa.
Pohjoismainen ruokavaliosuositus kehottaa lisäämään kalan ja kasvisten osuutta ja korostaa punaisen lihan merkittävää vähentämistä. Märehtijöiden osuus Varsinais-Suomessa on hyvin pieni ja siten yksimahaisen sian ja siipikarjan kasvatukseen keskittyminen on ollut vääristyneen tukipolitiikan ohjaama, loppujen lopuksi viisas valinta.
Alkutuotannon kriisissä on löydettävä ratkaisuja. Tiedämme kokemuksesta, että palkkioita ja kannusteita käyttävä ruokajärjestelmä tavoittelee hyvää, mutta samalla kun resursseja jaetaan, aina ei täyty oikeudenmukaisuuden vaatimus saatikka kestävyyden vaatimus.
Lyhyellä aikavälillä on mielestäni syytä irrottautua päästökeskeisestä keskustelusta ja tunnustaa, että ruokajärjestelmämme on entistä enemmän sidoksissa talouden mekanismeihin. Siten kannattavuuden tulee entistä enemmän määrittää sitä, mitkä tuotantosuunnat ja tuotantotavat ansaitsevat lisää resursseja ja millä mittakaavalla märehtijöihin nojaava ruuantuotanto ansaitsee oman paikkansa suomalaisessa ruokapolitiikassa.
Kestävien ratkaisujen ei tarvitse olla uusia tai edellyttää teknologisia innovaatioita. Osaamista meillä on aivan tarpeeksi.
Kari Ranta-aho
kalatalousneuvos
