Koulujen arki puhuttaa taas – ja näin vaalien alla varsinkin. Kiusaaminen tai kouluväkivalta, syöksyvät Pisa-tulokset ja oppilaitten sekä opettajien uupuminen askarruttavat.
Missä vika? Mitä teemme väärin? Paljonkin – ja lisäksi jätämme myös tekemättä itsestään selviä asioita.
Emme enää juurikaan kiinnitä muodollista huomiota sellaisiin asioihin kuin huolellisuus ja käytös.
Opetushallitus onkin linjannut esimerkiksi käyttäytymisen arvioinnista muun muassa seuraavaa: ”Käyttäytyminen ei vaikuta oppiaineesta saatavaan arvosanaan tai sanalliseen arvioon” sekä ”käyttäytymisen arviota ei merkitä päättötodistukseen tai erotodistukseen”. Lisäksi OPH toteaa, että ”työskentelystä ei anneta erillistä arviota todistuksiin, vaan se sisältyy oppiaineen arvosanaan tai sanalliseen arvioon”.
Valtakunnallisia kriteerejä ei käyttäytymisen arviointiin ole myöskään annettu. Mutta kertokaas joku, mitä ”oppiainetta” ruokala-, välitunti-, tai siirtymätilannekäyttäytyminen esimerkiksi edustavat?
Miksi käyttäytymistä ei arvioida, miksei sitä kirjata päättötodistukseen? Miksei huolellisuutta arvioida erikseen? Mitä tästä seuraa?
Näillä kahdella asialla on totisesti itseisarvo, mutta myös väline-arvo, jonka jokainen ammattikasvattaja ja huoltaja tunnistaa.
Jos nämä asiat arvioitaisiin erikseen, jos ne kirjattaisiin myös päättötodistukseen – ja jopa – JOS ne vaikuttaisivat jatkokoulutusmahdollisuuksiin esimerkiksi hakupisteitten tai keskiarvon muodossa, olisi kouluilla (ja kodeilla) käsissään voimakas väline ohjata ja palkita lasta ja nuorta ahkeruudesta, huolellisuudesta, huomaavaisuudesta ja itsehillinnästä.
Näillä tekijöillä on valtava merkitys myös oppimistulosten suhteen, puhumattakaan kasvusta yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi.
Usein kuulee sanottavan, että ”käytösnumero on tärkein numero”. Niin onkin, suuresti tärkeämpi, kuin vaikkapa viime vuosina suorastaan pyhäksi lehmäksi nostettu matematiikka. Sama pätisi huolellisuusnumeroon, jos semmoinen vielä jostakin paperista löytyisi.
Mutta missä tämä tärkeys muka näkyy? Koulutuspolun läpi – päiväkodista työelämään – voi kulkea oppimatta kirjoittamaan niin, että saisi selvän omista muistiinpanoistaan, tai niin, että kaikki on koko ajan hukassa, tai niin, että porsastelee pilalle oman ja muitten koulutien; päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Tämän asian korjaamiseen ei tietenkään yksi tai kaksikaan todistusnumeroa riitä. Mutta olisi se sentään alku.
Käyttäytymisen ja huolellisuuden arviointi on palautettava kunniaan ja sille on annettava myös konkreettinen merkitys. Näillä kahdella asialla on totisesti itseisarvo, mutta myös välinearvo, jonka jokainen ammattikasvattaja ja huoltaja tunnistaa.
Perttu Helin
erityisopettaja
(kesk)
Turku
