Turun Sanomien pääkirjoitus (19.12.) totesi lakonisesti: hyvästit yleissivistykselle. Valitettavasti lehti on oikeassa. Koulujärjestelmää uudistetaan silmät kiinni tiukasti umpiossa. Lopputulosta ihmeteltäessä on syytä miettiä, miten tähän on tultu.
Edellinen opetusministeri Jukka Gustafsson asetti 21.12.2012 työryhmän valmistelemaan lukiokoulutuksen yleisiä valtakunnallisia tavoitteita ja tuntijakoa. Tehtäväksi anto oli selkeä, mutta siihen kirkkaus loppui. Työ on saatu valmiiksi ja seuraavaksi on poliittisen väännön paikka.
Asiaa valmistelleen työryhmän kokoonpano oli varsin kummallinen, sitä voisi kuvata torikokoukseksi koulun välitunnilla. Edustajia on muun muassa lukioista, ay-liikkeestä ja oppilasjärjestöistä. Professori Jarkko Hautamäki Helsingin yliopistosta edustaa koko laajaa korkeamman koulutuksen kenttää. Hänellä oli suuri huoli kahden oppiaineen uskonnon ja terveystiedon erityisasemasta.
Ryhmässä olisi tarvittu lukiolaisten loppukäyttäjien edustajia. Mukana ei ollut korkeakoulujen ja yliopistojen professoreita. Laajasti ottaen olisi tarvittu luonnontieteiden ja humanistien edustajia. Ei olisi ollut pahitteeksi, jos työelämän edustaja olisi myös ollut kiinteästi mukana.
Lukio on varsinaisesti yleissivistävä ja korkeakouluopintoihin valmistava, se ei tuota mitään ammattitutkintoa. Tavoite on antaa opiskelijoille riittävä perusta jatko-opinnoille.
kehittäminen
ei ole puolue-politiikkaa.”
Yleissivistyksen taso on meillä heikentynyt vuosi vuodelta. On suorastaan kiusallista kuulla kansainvälisiltä yritysmaailman edustajilta kommentteja suomalaisten sivistymättömyydestä.
Vuonna 2012 tehdyssä arvioinnissa, todettiin lukiokoulutus pirstaleisena; matematiikan ja äidinkielen osaamisessa havaittiin puutteita. Nyt valinnaisuutta ja sirpalemaisuutta lisätään. Vaarana on, että jälleen kerran ladataan koulutukseen liikaa yksisilmäisiä tavoitteita ja silppuaminen jatkuu. Korkeakouluissa ja yliopistoissa korjataan lukion heikkoja tuloksia.
Jos lukiota halutaan kehittää vastaamaan tulevia haasteita, olisi syytä korjailla esitystä ja ottaa remonttiryhmään mukaan todellisia osaajia, niitäkin Suomessa on. Lukion kehittäminen ei ole puoluepolitiikkaa vaan kansakunnan kasvun ja hyvinvoinnin turvaamista.
Viimeistään nyt on myös elinkeinoelän järjestöjen EK:n ja Keskuskauppakamarin herättävä ja panostettava koulutuksen kehittämiseen: ay-liike ei voi yksin kantaa siitä huolta. Koulutus on liian tärkeä osa, jotta se voi olla edunvalvonnan ulkopuolella.
Opetusministeri on yksi tärkeimmistä ministereistä. Aika usein opetusministeriö saa hallituksen paikkajaossa jakojäännöksen osan. Puolueet eivät halua tai heillä ei ole uskollisia ”muurahaisia” asettaa sinne todellisia osaajia.
Seuraavassa hallituksessa opetusministeriön johtoon pitää saada todellinen koulutuksen ja koulutuspolitiikan osaaja; harjoittelijoita on ollut jo tarpeeksi. Kulttuuri- ja urheiluministerillä ei ole enää sijaa hallituksessa, yksi ministeri riittäköön.
Sampsa Saralehto
