Pienillä ponnistuksilla
dementiaosastolta kotiin
Kuinka oikeassa nimimerkki ”Puolison puolesta” (TS 5.12.) ja Lisbeth Lipsanen (TS 6.12.) ovatkaan. Vaikka kuinka kauniisti puhutaan kuntouttavasta työotteesta, niin ei se vain hoidettavien arjessa näy.
Jos 20 hoitajasta yksi tai kaksi ovat empaattisia ja inhimillisiä, niin muille tuntuvat kahvitauot tärkeimmältä kriteeriltä tulla töihin. Ylimääräinen kahvittelu on pois vanhusten aktivoimisesta.
Ystävättäreni on erinäisten syiden ja kohtausten jälkeen ”päässyt” dementiaosastolle, vaikka hänellä todellakaan ei ole dementiaa. On ihan tässä päivässä ja ajassa. Kuulee ja näkee huonosti, niin on helppo pomputeltava. Ja osaa myös olla hankala, mikä ei sulje pois sitä, että hän ainoana noin kahdeksasta muusta, muistaa asiat.
Ymmärränhän minä sen, pääsee helpolla, kun sanoa huiskaisee niille dementikoille (kuuleville) mitä vain, niin nehän eivät hetken päästä muista. Mutta ystävättäreni, jonka lapset ja omaisetkaan eivät aktiivisesti käy, niin hänet jätetään niin sanotusti ulkopuolelle. Siinä käy samalla tavalla kuin ”puolison puolesta” kirjoittaneen tapauksessa.
Ystävätärtäni pitäisi henkilökunnan aktivoida, ystävällisesti mutta lujasti. Hän olisi suht kotikuntoinen tai ei ainakaan dementiaosaston kunnossa, jos fyysinen kunto saataisiin nousemaan.