Nimittäin se, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Jo oikein nuorena minäkin sain ukkovarpaan imettäväksi. Nyt en pääse lähellekään ko. temppua. Suoritus jää enemmän kuin pierun (piirun) verran vajaaksi.
No, yksi asia on, joka varmasti pitää paikkansa. Se, että maailmassa on aina ollut sähköä. Vaan sähköauto on nyt ajan henki ja haave. Rahastahan tässäkin intoilussa on kysymys. Minulle ei polttoaineen hinta ole koskaan ollut kynnyskysymys. Mikään autofriikki en ole. Kymmenkunta autoa on ollut ja jokainen on syönyt kaiken, minkä olen pystynyt ostamaan. Mitään ei ole jäänyt jälkipolville. Onpa sähköstäkin kokemuksia elämän varrelta, autoilussakin.
Tietysti ensimmäinen yhteys sähköön oli kissan silittäminen. Jännite kuului rätisevänä äänenä siirtyessään. Eikä kukaan maininnut siirtomaksusta mitään.
Seuraavaksi muistan sanonnan, että mummojen pihakeskusteluissa oli sähköinen ilmapiiri. Isää matkien minäkin sanoin, että joltain paloi proppu.
Myöhemmin oli ökytalossa kaikki sähköllä käyvät laitteet. Meillä vasta valaistus. Kuulin isän sanovan, että siellä on varmaan sähköllä käyvä sonnikin. Nykyisin ilmaisua nimitettäisiin kateudeksi.
Seuraava kokemus minulla olikin sitten omakohtainen oikosulku. Näin kävi, kun laskin laulellen ”veteni” Olli-sähköpaimenen langalle karjalaitumen reunalla. Kokemus oli takuulla ainutkertainen. Siinä taisi rekikelikin purskahtaa housuihin. Onneksi oli vesi lähellä, johon kahlasin täysin varustein.
Mutta sähkönkin käytöstä autoilussa on vahva muistikuva. Ja se tapahtui tolpalla, niin kuin autoilussa usein mainitaan. Samalla kerralla katkesi jatkojohto ja naapurisopu. Olisihan minun miehenä pitänyt tietää, ettei johtoaan pidä joka paikkaan tuikata. Eikä irrotuskaan osunut oikeaan. Niinpä ajoin sen päivän naapurin jatkojohtoa laahaten.
Oliko ajelu taloudellisempaa, en huomannut. Myötätuuleen meni keveämmin, mutta se olikin jo sitten tuulivoimaa. Tunnen tapauksesta vieläkin myöhäishäpeää.
Myöhemmin elämä opetti sääntönsä minullekin. Todellisessa elämässä on virheensä tunnustettava, hyviä asioita tuettava ja heikompia kansalaisia autettava. Siihen meitä auttaa usko, joka on meidän viisautemme.
Tiedän, että jokaisessa maailman kolkassa on ateisteja ja erilaisia tulkintoja uskonnoista. Muistan, kun kerran Intiassa vein turistien pulloja keräävälle mummolle oman osuuteni. Hänen pitkän ”manasee”-kiittelynsä jälkeen tein oman toivotukseni. Kädet ristissä, tutusti toivotellen.
Mummo paiskasi pulloni menemään maisemaan ja lakaisipa vielä jälkenikin. Onneksi kuulemma jokainen tulee uskollaan autuaaksi, varmaan minäkin.
Olen kuullut kerrottavan, että on yksi paikka, missä ateisteja ei ole. Se on putoava lentokone. Siellä kuulemma kaikki siunailevat.
Elämä on tehty elettäväksi.
