Avara luonto ja ihminen
Kun katselee tv:ssä ohjelmaa ”Avara luonto”, toteaa, miten eläinten usein on taisteltava olemassaolostaan, sillä monet ovat toisten eläinlajien syötävää. Vahvempi saalistaa sellaisen otuksen, joka ei pysty vastustamaan syödyksi tulemista, saalistajan saatua sen kiinni.
Taitavan valokuvaamisen myötä näytetään jännittäviä kilpatilanteita, joissa nälkäisen pedon uhrikseen valinnut eläin juoksee hurjaa vauhtia pyydystäjän ulottuvilta pois, ja miten takaa ajava joko pääsee vähitellen lähemmäksi tai joutuu antamaan periksi ja jäämään sillä kertaa ilman toivomaansa ateriaa.
Näyttäviä esimerkkejä moisista kilpailuista ovat naarasleijonan pyrkimys olla seepraa nopeampi ja hyeenan yritys käydä antiloopin kimppuun.
Aika surullisiakin tilanteita luontofilmi näyttää. Kun elefantin pieni poikanen on joutunut eroon emostaan ja leopardi huomaa sen jääneen yksinäisenä ja avuttomana laumasta jälkeen, peto hyökkää, ja se on silloin suloisen norsunpoikasen menoa. Säälin tunne valtaa tv-katsojan, toisille sen luonteinen tapahtuma tekee oikein pahaa.
Mitä näinä päivinä saa ylettömästi nähdä televisiossa, lähinnä uutislähetyksissä, on Ukrainan sota. Sen kauhut, kuten venäläisten raakalaismaiset teot ja asuinrakennusten, sairaaloiden, synnytyslaitosten ja koulujen tuhoaminen, sekä suurten pakolaisryhmien lähtö maasta suin päin kohti tuntemattomuutta, on useimmille katsojille mitä karmaisevin kokemus.
Yllä olevaan liittyen tulee ajatelleeksi, mikä suuri ero on eläimen toisen eläimen tappamisen ja toisaalta ihmisen suorittaman kanssaihmisen tappamisen välillä. Edellisessä tapauksessa kysymys on syötävän hankkimisesta, jälkimmäisessä aivan muista syistä toiselta ihmiseltä hengen ottamisesta.
Alun perin taisi kaikilla elollisilla olennoilla olla samanlaiset vaistomaiset pyrkimykset syystä tai toisesta toisen nujertamiseksi. Aikaa myöten kuitenkin ihmisen tunne-elämään kehittyi empatia, ja myöhemmin kymmenessä käskyssä oli kielto ihmisille olla tappamasta toisiaan, ja ainakin jo pari tuhatta vuotta sitten ihmiset ymmärsivät, että heidän oli opittava tulemaan toimeen keskenään.
Sitkeässä on kuitenkin ollut ihmiskunnan kyvyttömyys laajasti toteuttaa elämäntapaa, jossa ei riistetä toiselta ihmiseltä hänelle arvokkainta, hänen henkeään.
Kirjoittaja on pääkonsuli.
