Mennään metsään – puhutaan puille

Keskustelin 12-vuotiaan Pohjanmaan pojan, lapsenlapsen lapseni kanssa. Monta kertaa jutut vaan menivät metsään eli luontoon.

Viehättävä, viisas ja ihmeellisen itsenäisesti ajatteleva nuorenmiehen alku sanoi oma-aloitteisesti, että ”rakastaa metsää ja puuta”. Hän kertoi kokemuksistaan kodin lähimetsistä ja niiden puista. Liikutuin ja mahtava ilon tunne täytti minut.

Minä kerroin puolestani, miten minä pikkutyttönä, kun oli vapaata, juoksin puutarhaan ja kiipesin lempipuuhuni istumaan. Siellä oli oksanhaarassa valmiina kynänpätkä ja paperia piirtämistä varten. Toinen piilopaikka oli pihapiirin ulkopuolinen metsikkö, jossa kasvoi suuria kiipeilypuita.

Yhdessä totesimme, kuinka puihin on ihana kiivetä ja kuinka puille voi aina puhua. Ne myös vastaavat omilla tavoillaan.

Yksi veljistäni eli ja teki aikoinaan taidetta Lapin Inarinjärven rannalla, Nellimin kylän yksinäisessä mökissä. Minä olen viihtynyt aikoinaan hyvin Välimeren maiden ikivanhoissa oliivilehdoissa.

Moni suomalainen kokee luontoon menemisen elintärkeänä itselleen.

Käsiini osui hiljattain Fredrik Wislöffin romaani Maria, vuodelta 1953. Wislöff (1904–1986) oli laajalti tunnettu norjalainen teologi, professori ja kirkollinen vaikuttaja. Hänen kirjoittamansa romaanit eivät ole ehkä suurta kaunokirjallisuutta, mutta ne ovat tarkkaan teologiseen tietämykseen pohjaavia ja uskonnollisesti koskettavia.

Romaanin Maria on Jeesuksen äiti. Teos antaa uskottavan kuvan Nasaretin Mariasta ja hänen perheensä elämästä. Ohessa kasvaa Jeesus, herkkä poika ja nuorimies, josta isä koulutti puusepän. Tämän nuoren puutyömiehen nähtiin vaeltelevan usein Nasaretin ympäristön vuorilla ja kedoilla.

Raamattu kertoo monissa kohdissa, miten Jeesus ”vetäytyi yksinäisyyteen”, lähti luontoon, koska tarvitsi sitä. Luonnosta ja siitä, mikä oli ympärillä kaikille tuttua, hän sitten ottikin valaisevia ja kansalle tuttuja esimerkkejä alkaessaan julistaa suurta sanomaansa.

Luonto on vielä kaikkialla lähellä ihmistä. On eri asia, huomataanko ja huomioidaanko se. Tiedetään kuitenkin, että metsä ei ole vain hyvä hiilinielu, vaan monenlaisen muunkin tuoton ja raaka-aineen lähde.

Ilmaston suuret maailmanlaajuiset muutokset ovat alkaneet näkyä vakavina. Luonnon kasvusto on riippuvainen tästä. Luonto, metsätkin, tuhoutuvat ilman niiden suojelua.

Kaikki perustetut luonnonsuojelutoimenpiteet ovat nykyään välttämättömiä. Mutta meille olisi hyväksi omistaa myös henkilökohtainen tunneside luontoon. Se ei tarkoita mitään huuhaata, psykedeelistä haistelu-taputtelu -hihhulointia metsässä, vaan rauhallista hiljaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden ja esteettisyyden kokemista. Tämä lisää tutkitusti mielenterveyttä, antaa meille hoitoa ja terapiaa.

Äärimmäisen tärkeää tietoa ja lisäksi loistavia kuvaotoksia on tunnetun luontokuvaaja-toimittaja Kimmo Ohtosen kuvateoksessa ”Metsä elää”, samoin luontoasiantuntija-työryhmän kuvateoksessa ”Metsä meidän jälkeemme” (Like). Näihin kannattaa tutustua.

Suomessa on Turkuakin vanhempi mänty! Se on ollut olemassa Lapissa Urho Kekkosen kansallispuistossa jo ennen kuin Turun kaupunki perustettiin. Aikoinaan se ulottui korkealle taivasta kohti, mutta käpertyy nykyään ryhmyisenä puuvanhuksena maata kohti.

Kirjoittaja on turkulainen psykologi, kirjailija, taidemaalari ja taideterapeutti.