Kipsinlevitys ja tosiasioiden tunnustaminen
Luulin kirjoittaneeni kipsinlevityksen perimmäisestä haitallisuudesta yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, mutta näköjään epäonnistuin (TS 31.5). Elyn yksikönpäällikkö Mirja Koskinen kirjoittaa Turun Sanomien mielipiteissä 11.6., että ”kipsikäsittely on osa rehevöitymisongelman ratkaisua”. Todellisuudessa se on kuitenkin osa ongelman pitkittämistä, koska kipsikäsittely sitoo korkeintaan puolet vesiä rehevöittävästä väkilannoitefosforista.
Itämeren pelastamiseksi on istuttu satoja seminaareja keskinäisen kehun merkeissä ja ideoitu jos mitäkin vippaskonsteja. Yhteistä tälle puuhastelulle on se, että yksinkertaisten tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei onnistu sitten millään.
Nykyinen väkilannoitteisiin ja torjuntakemikaaleihin perustuva viljely on 70 vuodessa hävittänyt puolet maan viljelykelpoiseksi tekevästä humuksesta. Se on sata kertaa pahempi asia kuin vesien rehevöityminen, koska se hävittää vähitellen viljelyn edellytykset.
Kyse ei siis ole luonnon kannalta lainkaan harmittomasta aineesta.
Tämän menon jatkamiselle Elyn kipsihanke antaa valtakirjan tukien samalla 35 miljoonalla eurolla lannoitejätti Yaran jätteenhävitystä.
Koskisen mukaan kipsijätettä ei saa levittää järvien valuma-alueille, Natura 2000 -alueille eikä pohjavesialuille. Kyse ei siis ole luonnon kannalta lainkaan harmittomasta aineesta, vaikka ”sen turvallisuus ja laatu on testattu ja hyväksytty”.
Syystäkin tällainen ympäristön kannalta arveluttava aine on kielletty luomuviljelyssä. Se on luomussa myös täysin tarpeeton, koska luomuviljelyssä pelloille ei tarvita eikä levitetä väkilannoitteita.
Suuret asiat ovat usein yksinkertaisia. Niin myös vesistöjen rehevöityminen. Ongelma ei lopu niin kauan kun sitä ylläpidetään väkilannoitteita levittämällä. Ja se takaa, että seminaareja ja puuhastelua riittää, mutta vesien tila vaan ei parane.
Seppo Lohtaja
Luomukonkari
Turku
