Julkisuudessa muun muassa Turun Sanomissa ja Facebookissa on perustellusti ollut keskustelua Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin ja Venäjän tsaarin Aleksanteri I:n vuoden 1812 tapaamisen ”kunniaksi” Turun ykköspaikalle pystytetyn patsaan merkityksestä ja oikeutuksesta.
Tuolloinen tapaaminen kruunasi Haminan rauhan 1809 jälkeisen suhmuroinnin seurauksena Suomen liittämisen Venäjään ja samalla Norjan liittämisen Ruotsiin 1814 personaalisunionilla, jossa oikeastaan vain ulkopolitiikka oli Ruotsilla. Norja itsenäistyi 1905. Kaiken hämmentäjä Napoleon kukistui lopullisesti 1815.
On aika hyödytöntä harrastaa tässä(kään) yhteydessä kontrafaktuaalista historiakirjoitusta eli entä jos? -pohdintaa. Se ei muuta historian tosiasioita. Sen sijaan meillä on nykyhetkessä mahdollisuus arvioida tuolloisen ratkaisun merkitystä ja vaikutusta Suomen kehitykseen nykyisenkaltaiseksi yhteiskunnaksi.
Suomen sodan seurauksena katkesi 1809 vuosisatainen yhteys emämaa Ruotsiin. Suomea vietiin henkisesti ja taloudellisestikin toiseen suuntaan.
Toki saimme tietyissä asioissa kohtuullisen aseman ja edistystä Venäjän osana, mutta emme henkistä kotiamme. Voimme todeta, että historian juoksussa menetimme yli sadaksi vuodeksi jo keskiajalta vallinneen suomalais-ruotsalaisen länsisuuntautuneen identiteetin. Venäjän henkinen varjo lepäsi Suomen yllä.
Aleksanteri I:nja kruununprinssi Karl Johanin patsas pystytettiin vuonna 2012 Aurajoen keskeisimmälle paikalle heidän Turun tapaamisensa johdosta 200 vuotta sitten. Tapaaminen on historiallinen tosiasia ja ilman muuta merkittävä tapahtuma Suomen historiassa.
Turkulaisten ”kummisetien” harkintakyky petti tuolloin pahasti.
Minkälaisena tämä tulee nähdä Suomen historiallisessa kehityksessä kohti itsenäistä nykyisenkaltaista valtiota? Katsommeko Suomen liittämisen Venäjän keisarikuntaan myönteisenä kehityskulkuna vai sotastrategisena tosiasiana, jota meidän tulee erityisesti muistella Turussa patsaalla, joka on Turun paraatipaikalla Läntisellä Rantakadulla?
Aktiivisella havainnoinnilla voi todeta, että esimerkiksi turistiaikana patsas on ylivoimaisesti suosituin turistien kuvauskohde. Turku haluaa profiloitua siis Suomen liittämisellä Venäjään 1800-luvun alussa? Tällaistako yleisilmettä haluamme viestiä myös maailmalle historiastamme? Kun tähän liitetään vielä patsaan taiteellinen tyyli, joka on kuin suoraan Pietarista.
Patsas tulisi siirtää pois nykyiseltä paikalta, ei poistaa, vaan sijoittaa esimerkiksi Venäjän federaation pääkonsulaatin yhteyteen. Tällainen siirto ei olisi mitenkään tavatonta. Esimerkiksi eduskunnan intendentti, dosentti Liisa Lindgren on todennut, että patsaita voidaan siirtää esimerkiksi patsasreservaattiin (HS 14.6.2020).
Päätös patsaan siirtämisestä kaupungin olisi hyvä tehdä nopealla aikataululla.
Yleisesti voidaan sanoa, että historiaa tulkitaan tai painotetaan voittajien näkökulmasta. Historian olemukseen kuuluu, että sitä kirjoitetaan uusiksi ja tapahtumia arvioidaan jatkuvasti kulloisenakin kirjoitushetkenä tiedetyn tiedon perusteella.
Patsaan siirtämisellä mahdollistettaisiin myös historiallisen käännöksen kuvaaminen, jos samoille paikoille kaupunki sijoittaisi presidentti Mauno Koiviston patsasmuistokilpailussa vuonna 2021 toiseksi sijoittuneen taiteilija Matti Vesasen työn Hitaalla tiellä. Se on mahdollista, jos kaupunki niin päättää.
Tämä kuvaisi oivallisesti presidentti Koiviston elämän kulkua Turussa satamasta yliopistoon. Presidentti Koiviston syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta.
Lasse Hallamurto
VTM (poliittinen historia)
