Inkluusio – lapsen vai kaupungin etu?

Surullisena luin Turun Sanomien uutista inkluusion ajamisesta Turun kouluihin ja suunnitelmista purkaa erityiskoulujen toimivia järjestelyjä (TS 26.4.) Asia on minulle tuttu niin työelämästä kuin erityislapsen isänä. Jos erityisopetus nykyisellään toimii, miksi haluamme muuttaa sitä?

Piia Elon korulauseet ovat minulle tuttuja: "Tuki olisi siellä koulussa…"; "Lähikouluperiaate". Täsmälleen samankaltaisilla sanankäänteillä inkluusiota esiteltiin minulle eräässä Turun ympäryskunnassa reilut kymmenen vuotta sitten.

Seuraavana syksynä sainkin luokalleni kolme erityisen tuen oppilasta – joiden kanssa jäin täysin yksin. Erityisopettajia tai avustajia ei tullut yhtäkään lisää koko kouluun.

Kaksi vuotta myöhemmin kaksi kolmesta oppilaasta oli palannut pienryhmään, joka oli hät’hätää perustettu uudestaan, ja kolmas ponnisteli rimaa hipoen tiensä läpi yläkoulun – huomattavan kapein jatko-opintomahdollisuuksin. Päättäjät vain totesivat, ettei resursseja sitten ollutkaan. Eikä tullutkaan.

Kaikille inkluusio ei sovi. Mihin Turku aikoo jatkossa sijoittaa vaikkapa oppilaan, jota autismin kirjon häiriö (entinen asperger) tai ADHD estää opiskelemasta isossa luokassa? Jos vaihtuvat opettajat, luokkatilat ja luokkakokoonpanot ahdistavat – mitä Turku aikoo tehdä?

Aivan. Tuskin mitään. Nuori ja hänen vanhempansa eksyvät korulauseiden ja tuen paperien suohon, ja tästä tullaan sitten myöhemmin maksamaan kovempaa hintaa.

Toivoisin, että kasvatus- ja opetuslautakunta harkitsisi vielä uudestaan tai Turun kaupunginvaltuusto ottaisi asiaan kantaa, sillä inkluusion varjolla toteutetaan härskejä säästöjä koulumaailmassa.

Toki ymmärrän myös sen, etteivät sillat, konserttitalot ja pormestarinkäädyt ole ilmaisia, ja että jostakin on saatava rahat hallintohimmeleihin. Tässä tapauksessa lasten selkänahasta ja tulevaisuudesta.

Erityislapsen isä ja erityislapsienkin opettaja