Näin saadaan Turkuun hoitajia
Joskus elämässä on mietittävä, miten elettäisiin mahdollisimman hyvin eteenpäin vaikeutuvissa olosuhteissa. Niin tapahtuu yksittäisille ihmisille, perheille, valtioille ja myös kunnille.
Turku on ajautunut tilanteeseen, missä joudutaan laillisuuden rajamaille. Hoitajia ei saada kesäksi tarpeeksi ja sen takia joudutaan ottamaan hoitajien rivistöön taas amatöörejä.
Tilapäishoitoa eli tärkeitä lyhyitä hoitojaksoja supistetaan 70 prosentilla touko-syyskuun väliseksi ajaksi, ja sen tuntevat nahoissaan ihan tavalliset ihmiset. Niin hoidettavat kuin heidän hoitajansa.
Hoitovelvollisuus työnnetään nyt taas omaishoitajille, niin kuin koronan tullessa yli kaksi vuotta sitten. Silloin omaishoitajat vetivät terveysalaa sinnikkäästi omilla kyvyillään, keinoillaan ja jaksamisellaan viisi kuukautta.
Miksi Turku ei valitse rahoitettavaksi asioita, jotka tekevät kaupunkilaisten elämästä edes hiukan parempaa ja turvallisempaa? Miksi meillä ei ole varaa maksaa arvokkaille ammattilaisille eli sairaanhoitajille ja lähihoitajille hiukan alatasoa korkeampaa palkkaa?
Rahaa olisi: Logomon siltaan paloi yli 20 miljoonaa euroa. Se ei pidä ketään hengissä. Uutta upeaa museota suunnitellaan satamaan, uusi konserttitalo on pakko saada. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Turusta halutaan joku ihmeellinen edustuskaupunki, jonka silta, museo ja konserttitalo vetävät kai sitten miljoonia kävijöitä, jolleivät miljardeja.
Valeuutisia. Eivät tule vetämään. Sen sijaan hiukan paremmalla palkalla kaupunki vetäisi ehkä satoja hoitajia perheineen tänne pysyvästi. Pitämään meitä elossa.
Ei tarvita sotaa huonontamaan tavallisten ihmisten oloja. Riittää, kun ei nähdä ja tunnusteta elämisen perusarvoa suurimmaksi, mitä on.
Nyt on jopa pelottavaa olla turkulainen. Tämä on kuin hiljaista sotaa, jossa taistelevat ihmiset pyörätuoleissaan, sängyissään, omaistensa vaippoja vaihtamassa, itkemässä ja nauramassa.
Slava hoitoala, kunnia hoitotyölle!
Mari Heinonen
