Kahdessa vuodessa epäonnistuminen vai suunnanmuutos turvallisuuspolitiikassa?

Suomea koskevassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettiin vuonna 2020 seuraavasti: Suomen toiminnassa korostuu ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittäminen. Tätä tavoitellaan vahvistamalla Euroopan unionin toimintakykyä, tiivistämällä pohjoismaista ja erityisesti Ruotsin kanssa tehtävää yhteistyötä, kehittämällä Nato-kumppanuutta ja hoitamalla kahdenvälisiä suhteita ja kumppanuuksia. Tiivis kansallinen ja kansainvälinen yhteistyö on tärkeää myös yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ylläpitämisessä.

Tärkeä tavoite on, että kansallisin toimin ja kansainvälisellä yhteistyöllä estetään aseellisten konfliktien ja Suomen turvallisuutta ja yhteiskuntien toimintakykyä vaarantavien tilanteiden syntyminen sekä joutuminen sotilaalliseen konfliktiin.

Tuotamme turvallisuutta ja osallistumme kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskuntien kehittämiseksi. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa määrittävät jatkuvuus, ennakoitavuus ja pitkäjänteisyys.

Nyt olemme joutuneet sotilaalliseen konfliktiin mukaan. Olemme Ukrainan sodassa sotaa käyvän osapuolen vähintään aseellinen tukija. Samalla meistä on tullut toiselle osapuolelle vähintään epäystävällinen maa. Nato-kumppanuudesta olemme siirtymässä Nato-jäsenyyden hakijaksi.

Rauhan kehittämistoiminnastamme ei ole mitään jäljellä vaan päinvastoin teemme sotaa. Kansainvälinen globaali yhteistoiminta on kadotettu moniksi vuosikymmeniksi. Ilmastonmuutoksen vastustamisen osalta otamme parhaillaan suurta takapakkia.

Näemme maailman mustavalkoisesti. Me olemme valo ja Venäjä on pimeys. Tällainen lähestymistapa on tyypillistä tilanteille, jotka edeltävät suuria yhteiskunnallisia konflikteja. Esimerkiksi Ville Niinistön mielipidekirjoitus (TS 22.4.) on esimerkki

tilannetta kärjistävästä kirjoituksesta.

Jokaiselta voidaan edellyttää jonkinlaista sivistystä myös sellaisia tahoja kohtaan, jotka omasta mielestämme toimivat väärin. Tyypillisesti toisella puolella ajatellaan meistä helposti samalla tavoin kuin me ajattelemme heistä. Ajattelutapa, että oikean asian puolesta on taisteltava viimeiseen saakka, on sinänsä yleinen ja moraalisesti ylevä. Toisaalta voidaan perustellusti olla myös sitä mieltä, että parempi on laiha sopu kuin lihava riita.

Sotien yhteydessäkin tulee vastaan moraalinen piste, jonka ylittämisen jälkeen sodan haitat ovat sen etuja suuremmat. Viimeistään tällöin pitäisi olla mahdollista saada aikaan rauha. Jos ajattelemme rauhaa mahdottomaksi, sodimme loputtomiin ja seuraavassa konfliktissa teemme jälleen samoin jne.

Moraalisen pisteen paikka määräytyy omien arvojemme ja uhkakuviemme mukaan. Tällä hetkellä tuon pisteen paikan määrittävät poliittiset toimijat vähäisellä moraalisella koulutuksella.

Aseistamisen sijaan Ukrainassa pitää panostaa rauhaan. Vaikka kuinka tosissaan ajattelemme kyseessä olevan koko länsimaista yhteiskuntaa koskeva sota, se on sitä vain, jos me itse teemme siitä sellaisen. Ville Niinistön esittämillä uhkakuvilla tilanne saadaan näyttämään pahalta, toisenlaisilla uhkakuvilla vähemmän pahalta.

Kukaan tai mikään osapuoli ei ole sellainen, että rauhaa ei tulisi tavoitella. Rauha on aina saavutettavissa, jos kumpikin osapuoli, tai jos mukana on useita, kaikki edes jotenkin yrittävät ymmärtää toista. Vaikka se on länsimaissa vaikeaa, mustavalkoinen lähestymistapa Ville Niinistön tavoin ei osoita edes pyrkimystä tähän. Niinistön lähestymistapa on sotaa ja vihaa lietsovaa.

Varmaan useat kysyvät, että pitääkö diktaattoria ymmärtää. Jotta rauha voidaan saavuttaa, häntäkin tulee kunnioittaa, vaikka itse ei olisi samaa mieltä.

Toimintamme ei ole koskaan vain reagointia toisten aiheuttamiin uhkiin vaan myös uhkien synnyttämistä omilla ratkaisuillamme.

Seppo Koskinen

työoikeuden emeritusprofessori