Alla Natosta muutama näkemys, jotka eivät oikein kestä päivänvaloa.
Usein toistettu väite on, että Naton jäsenenä varusmiehiämme tulisi ulkomaisista operaatioista sinkkiarkuissa takaisin, eli Naton jäsenenä Suomen olisi pakko lähettää sotilaita kansainvälisiin operaatioihin.
Tämä ei pidä paikkaansa. Jokainen Naton jäsenmaa saa päättää täysin itsenäisesti, mihin operaatioihin se osallistuu ja mitä joukkoja ja kuinka paljon se niitä lähettää, aivan samalla tavalla kuin Suomi on tähänkin saakka toiminut kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Operaatioihin on aina lähetetty sinne vapaaehtoisesti pyrkineitä reserviläisiä sekä kantahenkilökunnan ammattisotilaita.
Naton jäsenmaana Suomeen todennäköisesti kohdistuisi poliittista painetta maltillisesti kasvattaa nykyistä noin 500 hengen joukkoa. On kuitenkin huomioitavaa, että jo nyt Suomen panos Naton operaatioihin on suhteellisesti laskien suurempi kuin monilla nykyisillä Nato-mailla, joten jo nykyisen suuruiset joukot Naton kriisinhallintaoperaatioissa voisivat olla täysin riittävät.
Toinen virheellinen väite on, että liittyminen nostaa Suomen puolustuskustannuksia.
Nato-jäsenyyden suorat vuosittaiset kuluvaikutukset puolustusbudjettiin ovat noin 40–60 miljoonaa euroa. Tämän summan kokoluokka selviää, kun ymmärtää, että se on noin 10 prosenttia Yle-veron määrästä. Tästä summasta karkeasti noin puolet menisi Naton budjettiin ja toinen puoli Naton organisaatioon lähetettävien suomalaisten, arviolta 75–100 sotilaan, kuluihin.
Usein toistettu virheellinen väite on, että Yhdysvallat määrää, mitä Nato tekee.
Suurin osa asiantuntijoista on sitä mieltä, että Naton jäsenmaat ovat erittäin vahvasti sitoutuneet toteuttamaan 5:ttä artiklaa.
Ei, vaan Nato on hallitustenvälinen organisaatio, jossa kunkin jäsenmaan neuvostoon lähettämät siviilit – virkamiehet ja poliitikot – tekevät tärkeimmät päätökset konsensusperiaatteella – siis yksimielisesti.
Luonnollisesti kuitenkin isompien maiden ääni on käytännössä painavampi, mutta yksittäisellä maalla on täysi oikeus ja mahdollisuus vaikuttaa ja äänestää miten haluaa. Natolla ei ole myöskään mitään valtaa jäsenmaiden poliittisiin päätöksiin.
Luonnollisesti Naton johtamia sotilaallisia operaatioita johtavat sotilaat, samoin kuin he pyörittävät Brysselissä Naton esikuntaa. Sotilaat siis vastaavat tehtyjen päätösten toimeenpanosta eli esimerkiksi mahdollisten operaatioiden johtamisesta.
Täysin kestämätön Naton vastustajien väite on, ettei Naton apuun voisi sodan uhatessa luottaa 100-prosenttisesti kuitenkaan. Naton ytimenä toimii perussopimuksen 5. artikla, joka koskee keskinäisiä turvatakuita.
Suurin osa asiantuntijoista on sitä mieltä, että Naton jäsenmaat ovat erittäin vahvasti sitoutuneet toteuttamaan 5:ttä artiklaa. Tähän viittaavat Naton toimet muun muassa Ukrainan kriisin yhteydessä, jolloin useat Nato-maat ovat siirtäneet joukkoja, aluksia ja lentokoneita Mustallemerelle ja Baltiaan.
Naton kohdalla sopimuksesta lipeämistä voidaan pitää erittäin epätodennäköisenä, sillä pieninkin viite siitä romauttaisi koko liiton perustuksen, ja Nato on kuitenkin merkittävä osa monen maan turvallisuus- ja sotilaspolitiikkaa.
Etenkin vasemmistossa on hellitty ajatusta, että puolueettomana ja liittoutumattomana pysyminen on Suomelle paras ratkaisu.
Tähän voidaan vastata vaikka katselemalla karttaa: Georgia ei ollut vuonna 2008 sotilaallisesti liittoutunut, Ukraina ei ollut vuonna 2014 sotilaallisesti liittoutunut, Moldova ei ollut sotilaallisesti liittoutunut, kun venäjä miehitti Moldovan itäosan. Toisaalta yhteenkään Nato-maahan Venäjä ei ole hyökännyt.
Nykyään EU:n jäsenenä emme ole liittoutumattomia ja puolueettomuutemmekin voidaan jo historiamme perusteella kyseenalaistaa.
Oleellista on myös ymmärtää, että sillä ei ole merkitystä, määrittelemmekö me itsemme puolueettomaksi ja liittoutumattomaksi, jos Venäjä ei näe meitä sellaisena. Venäjän sotilasdoktriini ja poliittinen retoriikka viittaa jo siihen, että Suomea pidetään epäystävällisenä maana.
Antti Rantanen
Uittamo
