Koulutettuna lastensuojelun kokemuskumppanina olen seurannut uutisointia ja yleistä keskustelua lastensuojelusta. Lastensuojelusta nostetaan usein esiin niin työntekijöiden kuin vanhempien ja lasten silmin näyttäytyviä epäkohtia.
Vanhemmat ovat huolissaan vaihtuvista sosiaalityöntekijöistä sekä sosiaalityöntekijöiden ajanpuutteesta perehtyä lasten ja perheen asioihin. Samankaltaisista asioista ovat huolissaan myös sosiaalityöntekijät.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät kuormittuvat työtaakkansa alle, eivätkä koe voivansa tehdä työtään eettisesti kestävällä tavalla ja arvojensa mukaisesti. Lastensuojelun asiakasperheet taas puolestaan kokevat, etteivät tule nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi.
Lastensuojelun epäkohdat, resurssien puute ja rakenteelliset ongelmat koskettavat niin työntekijöitä kuin asiakasperheitäkin, ilman että kummallakaan on välittömiä ratkaisuja asioiden muuttamiseksi. Silti epäluottamus on näkyvintä juuri asiakkaiden ja lastensuojelun työntekijöiden välillä.
Me lastensuojelun läpikäyneet vanhemmat voimme nostaa keskusteluun sen, mitä on tehty hyvin ja mistä on ollut apua ja siten myös madaltaa perheiden kynnystä hakea ja/tai vastaanottaa apua ennen tilanteiden kärjistymistä.
Mitä sitten voisi tehdä?
Ainakin asenteita ja suhtautumistapoja muuttamalla voisimme vaikuttaa lastensuojelun maineeseen. Me lastensuojelun läpikäyneet vanhemmat voimme nostaa keskusteluun sen, mitä on tehty hyvin ja mistä on ollut apua ja siten myös madaltaa perheiden kynnystä hakea ja/tai vastaanottaa apua ennen tilanteiden kärjistymistä.
Miksi emme siis etsisi ratkaisuja entistä tehokkaammin yhdessä? Painopisteen siirtäminen asioihin, joille voimme tehdä jotain, sen sijaan että keskitymme niihin, joihin emme voi vaikuttaa tai joita emme voi muuttaa, avaa käyttämättömiä mahdollisuuksia.
Mitä kaikkea lastensuojelun koulutetut kokemuskumppanit ja lastensuojelussa työskentelevät voisivat saada yhdessä aikaan perheiden hyväksi?
Entä jos kokemuskumppanuus olisikin ratkaisu, jonka positiiviset seuraukset ulottuisivat laajalle lastensuojelun monitoimijaisiin ympäristöihin? Vastauksen selvittämistä voisi helpottaa madaltamalla kokemuskumppanien käyttöönoton kynnystä vaikkapa harjoittelujaksoja hyödyntämällä.
Toivon, että tulevaisuudessa kokemuskumppanit ovat tavattavissa neuvolassa, päiväkodissa ja koulussa osana sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmää. Palvelujärjestelmää, jossa lastensuojeluun ei liity häpeää tai pelkoa.
Vaikka palvelujärjestelmät eivät ole sellaisinaan vertailukelpoisia, ovat vanhempien osallistumisesta ja toiminnasta muodostuvien mallien vaikuttavuudet olleet merkittäviä muualla maailmassa. Miksei siis meilläkin?
Parhaillaan suunnitellaan unelmien perhekeskusta – jään pohtimaan, millainen olisi unelmien lastensuojelu.
Pia Köpsi
koulutettu kokemusasiantuntija ja lastensuojelun kokemuskumppani
